Kun vain maastopyörällä pääsee.

Viime viikon ehdottomiin kohokohtiin kuuluu fillareiden huolto ja "koeajo". Saatiin pomolta maastopyörät, jotta pääsisimme helpommin (ja itsenäisemmin) liikkumaan paikasta toiseen. Koska polkupyörä on ollut teinivuosinani lähes ainoa kulkupelini, tuntui pyöräily nytkin luontevalta vaihtoehdolta liikkumiseen paikasta A paikkaan B ja kaikkialle siltä väliltä. (Okei, en ole ollut teini enää kymmeneen vuoteen...) Toisinaan oman auton ostaminen on käynyt kyllä mielessä ja kyllä se varmasti tulee hankittua, kunhan joskus saan aikaiseksi.

Maastopyöräreitti Waikato-joen varrella.
(Pyöräilykypäränkäyttö on Uudessa-Seelannissa pakollista!)

Kahdeksan päivän työputken jälkeen saimme tiistain ja keskiviikon vapaaksi. Tiistaina nautimme upeasta keväisestä säästä kävelemällä Thermal Spa Parkista Huka Fallsien kautta kotiin Wairakei Villageen Waikato-joen rantamaisemissa. Matkaa taittui kolmisen tuntia ja maisemat oli mitä uskomattomampia. Aurinko paistoi lämpimästi. Kevät on ihan ovella! Keleistä pitää kyllä sen verran sanoa, että ilma ei oikeasti ole niin lämmin, kuin auringossa tuntuu. Petolliset kevätilmat, sanoisi äitikin! (Terveisiä vaan syksyiseen Suomeen!)
Matkalla kuulimme ja näimmekin Tui-linnun laulavan. Mielenkiintoista, koska tavallisesti tunnistan lintuja huonosti jopa kotimaassa, mutta tämän yksilön nähtyäni tiesin heti, mikä pulu on kyseessä. Alkuun Tuin laulu oli hyvinkin kaunista, mutta lopuksi muuttui variksenkin "laulua" karmeammaksi rääkkymiseksi. Nauroimme vatsamme kipeäksi sitä kuunnellessamme. Suomeen palattuani halukkaat ja kykenevät voivat tulla kuuntelemaan näitä sulosointuja videon merkeissä. Tuli mieleen, että Pink Floyd olisi voinut käyttää tämän linnun laulua biiseissään. (Pitänee ottaa yhteys David Gilmoureen... Yeah, in my dreams...)

Ei niin kylmää, kuin kehtasivat väittää! Huka Fallsien yläjuoksulta.

Keskiviikkona uskaltauduimme kokeilemaan saamiamme fillareita. Matkaa Wairakei Villagesta keskustaan valtatien kautta on n. 10km, Huka Fallsien kautta jotakuinkin 12km ja maastopyöräreittiä pitkin... Määrittämätön. Kuljimme jälleen Waikato-joen rantaa, toista puolta tosin kuin edellispäivänä. Tähän matkaan meiltä meni yhteensä 2 tuntia! (Huomioikaa edellispäivän kävelyaika, kuvauspysähdykset + kävellen vielä pidempi matka.) Olikohan fillarointi sittenkään meidän laji!? No tietenkin on! Tai jos ei, se on muiden ongelma, aiomme joka tapauksessa toteuttaa sitä olemattomista maastopyöräilytaidoistamme (ja omaa elämää elävistä, "toimin silloin kuin huvittaa"-Shimanon vaihteista) huolimatta.

Satumetsä kotimatkan varrella. Puron vesi on polttavan kuumaa.

Monen ylämäen ja mutkan aiheuttaman fillarikolarin jälkeen pääsimme kuin pääsimmekin viimein keskustaan. Pakko sanoa, että rakastan tätä paikkaa jo nyt. Ansiokkaan ja urhoollisen pyöräilyn jälkeen koimme ansainneemme kahvit ja jotain suussasulavaa herkkua. Suuntasimme siis suosikkikahvilaamme (jossa olimme käyneet jopa kerran aiemmin...) Edellisellä kerralla tiskin takana oli mukava nuori naishenkilö, tällä kertaa meitä odotteli tumma, pitkähiuksinen Maorimies, iältään meidän ikäluokkaa. Ensivilkaisulta saimme uuden syyn (erinomaisten pannukakkujen ja ilmaisen wifin lisäksi) pitää tätä kahvilaa suosikkinamme.

Kotimatka ei meiltä ottanutkaan enää kuin vajaan tunnin. Ymmärrettyämme, että voimme polkea myös teitä pitkin eikä pelkästään extreme-pätkiä, totesimme, ettei matka keskustaan olekaan niin kamala, kuin alkuun kuvittelimme. Sanottakoon kuitenkin, että seuraavana päivänä p*rse, reidet ja pohkeet antoi kiitostaan edellispäivän uroteoista. Tosin en valita, todistettavasti minulla on olemassa lihaksia!
Muutamaan otteeseen oli pakko pysähtyä ihailemaan kuumien lähteiden aikaansaamia polttavan kuumana höyryäviä puroja. Niin kirkasta vettä en ole nähnyt koskaan. Purojen pohja hohti valkoista ja neonvihreää, vulkaanisten mineraalien aiheuttama ilmiö. Ihan kuin saduista! Myös ympäröivä metsä on henkeäsalpaavan kaunis. Tovi siinä hiljaa vietettiin ja yhteen ääneen huokailtiin.

Apina treenaa puuhun kiipeämistä.

Lauantaina suuntasimme fillarit jälleen kohti keskustaa markkinoille, jotka järjestetään joka lauantai. Markkinat olivat pienet, mutta sitäkin tunnelmallisemmat. Ihanien vastaleivottujen leivosten tuoksu sai pään sekaisin. Turistivaiheen ollessa vielä akuutti, katselimme jopa tuliaisia perheillemme. (Koskahan sitä oikeasti tajuaa, että minulla on täällä aikaa vielä seuraavat 11 kuukautta!?) Ihmiset olivat hyväntuulisia ja kiivien tapaan erittäin ystävällisiä. Saimme kullanarvoisia vinkkejä eräältä valokuvaajanaiselta ja hän lupautui halutessamme viemään meidät pienelle ajelulle lähiympäristöön ja kertoi nettisivustosta, jossa voi tehdä erittäin hyviä diilejä (bookme.co.nz). Lupasimme olla yhteydessä. Kiitokseksi ostin naiselta kaksi postikorttia, jotka pitäisi muistaa lähettää. Toinen postikorteista on omistettu tuttavalleni kotikylällä Suomessa. Tarkoituksena on lähettää kortti postimerkin sijasta hedelmätarralla. Saa nähdä, näkeekö kortti koskaan Kaipiaisten kylää.

Kotiin päin polkiessamme tapasimme matkalla Rock'n Ropes-puiston omistajan Mattin. Olimme ilmeisesti jättäneet häneen lähtemättömän vaikutuksen, koska hän juoksi tervehtimään meitä vaikka oli juuri lähdössä kotiin. Tovi siinä vierähti jutustellessa ja Matt naureskeli meille, että olimme lähteneet päiväksi pois Chrisin vaikutusalueelta. Vaikka Chris onkin yksi upeimmista ja ystävällisimmistä ihmisistä, joita tunnen, joskus se jatkuva puhuminen on vain liikaa. Myötätunnosta tai ihan vaan ystävällisyyttään Matt pyysi meitä jonakin iltana seurakseen ja juomaan vaikka oluset. Mikäs siinä, luvattiin mennä, onhan se kiva saada ikäistään seuraa täältäkin päin. Ohimennen selvisi myös, että Matt on alkujaan kotoisin Skotlannista. Olisihan se pitänyt arvata, harvalla kiivillä nimittäin on brittiläisittäin punaiset hiukset ja paljon pisamia kasvoissa ja käsivarsissa. Sitä emme tulleet kysyneeksi, miten ihmeessä hän on päätynyt Uuteen-Seelantiin. Otimmekin missioksi selvittää asia seuraavan viiden kuukauden aikana.

Muistoja viime viikolta. Matt antaa ohjeita jättiläisen keinuun.

Elli keinuu. Ps. Mun suorituksesta on videotodiste!

Kotimatkalla luulimme aiheuttavamme pahennusta, sillä parikin autoa ohiajaessaa huudatti äänitorvea meidän kohdalla. Totesimme tyynen rauhallisesti, että eipä sillä meille väliä, kun emme ymmärtäneet sen tarkoitusta ja "eihän meitä täällä kukaan tunne". Olimme harvinaisen väärässä!

Illalla suuntasimme Wairakain kyläpubiin. Matt oli muistuttanut meitä aiemmin, että All Blacks (NZ:n rugby-joukkue) pelaisi tänään Australiaa vastaan. Aiemmin edellisellä viikolla pubissa pyörähtäessämme laitoimme merkille, että siellä näytettäisiin kaikki All Blacksien matsit. Ilmeisesti olimme käsittäneet väärin, pubissa näytetään ainoastaan kotimatsit ja tällä kertaa kyseinen ottelu pelattiin Australiassa. Seuraava kotiottelu olisi viikon päästä.

Pubissa ei siis näkynytkään rugbya vaan tanssilattian nurkkaan oli ahdettu livebändi. Ovesta siisään astuessamme tunne oli kuin huonosta länkkärielokuvasta. Vaikka bändi jatkoikin soittamistaan, muuten aika pysähtyi muutaman sekunnin ajaksi. Tunsimme polttavan katseen selässämme. Muukalaisia! Wairakain kylässä! Ja vielä kehtaavat tulla baariin!

Kävimme tiskiltä tilaamassa kaljat ja livahdettiin baarin pimeimpään nurkkapöytään istumaan. Ensimmäisen tuopin ajan saimme olla rauhassa, tuntui jopa tylsältä istua siellä. Bändin musiikki oli kuitenkin hyvää! Taukoa pitäessään bändin basisti tuli meitä jututtamaan. Siitä se sitten lähti, loppuillasta lähes jokainen baarissa ollut henkilö tiesi, keitä me olemme ja mistä me tulemme.

Tosin emme olleet jääneet huomaamatta aiemminkaan. Useampi kyläläisistä oli nähnyt kaksi hullua eurooppalaista fillareineen sotkemassa valtatien varressa kohti viimeistä (pirun jyrkkää ja pitkää) mäkeä ennen kotia. Saimme kuulla olevamme hieman vinksahtaneita, eihän täällä kukaan mene fillarin kanssa keskustaan! Eräs ikäisemme kylällä asuva herrasmies nimeltään Sam naureskeli nähneensä meidät valtatien varressa totisina ja lopen uupuneina päivän urheilusuoritusten jälkeen. Pilke silmäkulmassaan hän kertoi tööttäilleensä meille ja yrittäneensä vilkuttaa, että huomaisimme hänet. Olimme kuulemma vain hämmentyneinä ja nokka pystyssä jatkaneet matkaa. Kysyin, miksei hän pysähtynyt ja hän totesi, ettei kehdannut. Jos olisimme olleet tienvarressa peukut pystyssä liftaamassa, hän olisi parkkeerannut kuulemma saman tien. Seuraavalla kerralla sitten tiedettäisiin tämäkin, aina kun harmaa pick up ajaa ohi, pitää nostaa peukku pystyyn!

Perjantai ja palkkapäivä, Chrisin kotitekoista olutta.
On muuten hyvää!

Sam ja hänen useampi setänsä ja tätinsä viihtyi seurassamme pilkkuun saakka. Sam kertoi heidän harrastavan metsästystä ja kalastusta ja kertoi, että jos haluamme kokea "oikean kiivien elämäntavan", hän veisi meidät mielellään metsästämään ja kalastamaan sekä tekemään rosvopaistia kiivien tapaan (kuopassa paistamista laavakivien avulla. Chris kertoi tästä tavasta joskus, mutta kun puolet kerrotusta ehtii unohtua uusien tarinoiden tieltä, en ole enää ihan varma, miten paistaminen tapahtuu. Kerron, kun päästään kokeilemaan). Elli ei tainnut ihan vakuuttua, itsehän olin jo intopinkeänä lähdössä heti ensi viikonloppuna. Sam käski meidän olla yhteyksissä. Hankaluuksia tulee tosin tuottamaan se, ettemme vaihtaneet yhteystietoja lainkaan... Tosin yhdessä Ellin kanssa totesimme, että meidät taitaa tällä kylällä kyllä tuntea jo lähes jokainen, joten meidän löytämisemme ei todellakaan ole vaikeaa. Ehkä Sam jonain päivänä pysähtyy sekopäisten eurooppalaisten fillaristien kohdalla.

Ensiviikolla onkin luvassa uudenlaisia kujeita, kun pääsemme Chrisin mukana Taurangalle. Can't wait!

Aratiatian padolta.

Välipalaa Taupo-järven rannalla.

Terkut Kouvolan kaupunginjohtajalle: "Betoni on tylsää."
Kyseinen kyltti sijaitsee valtatien varressa. Vaihtoehtona on siis kulkea
keskustaan valtatien vierustaa tai maisemareitin kautta. (Järjetön pudotus!)