Varmuusköyden varassa

Joskus tehdään töitäkin.

Kulttuurishokki on ollut minulle vieras käsite aina. Tietenkin tiedän, mitä se tarkoittaa, olihan siitä puhetta jo lähihoitajakoulussa sekä ICYE:n lähtövalmennusviikolla Suomessa. (Iso kiitos Suomen ICYE:lle aka Maailmanvaihto ry:lle, kun olette ottaneet meidän vapaaehtoisten hyvinvoinnin sydämenasiksenne!) Minulle itselleni ei vaan koskaan ole ollut vaikeuksia sopeutua mihinkään. Tietenkin silloin tällöin ottaa päähän ja kaipaa tuttuja ympyröitä ja kotimaan tapoja. Ajoittain on huono omatunto siitä, ettei tule pidettyä tarpeeksi yhteyksiä ystäviin. Mutta täälläkin riittää niin paljon ajateltavaa, ettei oma energia yksinkertaisesti riitä elämään kahden maan elämää. Älkää siis rakkaat ystävät olko minulle katkeria ja vihaisia, jos en ole ollut yhteyksissä. Olette kyllä ajatuksissani, vaikken koti-ikävää tunnusta vieläkään potevani!

Paljain jaloin kuten
kiivit konsanaan.

Nyrkki lävähti päin kasvojani maanantaiaamulla, kun tajusin, millainen kulttuurishokki todellisuudessa voi olla. Itselleni se ei ole edelleenkään iskenyt, mutta niin lähelle, että se koskettaa minuakin. Ja paljon. Elli, taistelijaparini ja isosiskoni, rakkain ystäväni täällä, romahti täysin. Kun kuuntelee toisen vuodatusta siitä, miten kaikki hänen ympäriltään katoaa ja kuinka hän ei enää jaksa, alkaa miettiä omaa tarkoitustaan täällä. Kun toinen kertoo, ettei saa nukuttua, ruoka ei maistu, mikään ei enää tunnu mukavalta, mikään ei enää auta. Ei kävelylenkki eikä elokuvan katsominen, ei aurinkoinen ilma, ei kenenkään seura. Eikä yksinkään voi olla. Eikä hän halua olla lähelläkään minua, ettei vain tartuta negatiivista tunnelmaa minuun ja menettää minua sen takia. Hän itse sanoi, että minun pitää elää omaa onnellista elämääni täällä ja antaa hänen ratkaista omat ongelmansa. Toisin sanoen hän ei halunnut minut välittävän hänestä. Ja tietenkin näiden sanojen myötä itselleni tuli tunne, että minä olen tehnyt jotain pahaa hänelle. Olin seurannut tilanteen kehittymistä jo parisen viikkoa tietämättä, mikä homman nimi oikein on. Olin huomannut muutoksen Ellissä, mutten osannut nähdä tilannetta kokonaisuudessaan. Kunnes koitti kyseinen maanantai ja pato murtui. Ellin itkunsekainen epätoivon "Häivy!"-huuto soi korvissani pitkään.

Hämmentyneenä itsekseni kahvia keitellessäni asiaa ajattelin, taisi siinä aikamoinen itsesäälin ja -syytöksen sekainen itkupotkuraivarikin iskeä, kun viimein tajusin. Voisiko kyse olla kulttuurishokista? Elli itse sanoi, ettei tunne itseään tällä hetkellä. Hänen ajatus- ja arvomaailmansa ei ole tällainen todellisuudessa. Hän ei vihaa ihmisiä, vaikka hän onkin käyttäytynyt todella vihamielisesti kaikkia kohtaan. Lamppu syttyi hitaasti kuten nykypäivän energiansäästölampuilla on tapana, mutta kirkastui kirkastumistaan ystäväni googlen myötä. Kymmenen eri nettisivun, sekä suomen- että englanninkielisen, jälkeen totesin, että kaikki palaset sopii yhteen.

Sadetta on riittänyt, niin myös upeita sateenkaaria

Rohkaisin mieleni illalla ja menin juttelemaan Ellin kanssa. Kysyin, onko kulttuurishokki hänelle tuttu käsite ja kerroin, että minun mielestäni hänen tilanteensa sopisi kuvaukseen täydellisesti. Elli tuijotti minua suurilla silmillään ensin hämmentyneenä, lopulta hieman helpottuneena. Hän kertoikin, että olen mitä suurimmalla todennäköisyydellä oikeassa. Juteltiin yhdessä monta tuntia tämän jälkeen ja purettiin molemmat turhautumisiamme ja pahaa oloa ja lopunperin jopa naurettiin yhdessä. Todettiin, että kyllä me likat pärjätään, yhdessä me ollaan vahvempia. Ja ollaan molemmat yhtä itsepäisiä antamaan periksi. Kaksi muulia, minkäs meille teet. Seuraavana päivänä näin taas tutun Ellin, jonka katseessa oli sama kiilto, kuin ennenkin ja huulilla ilkikurinen hymy.

Keskiviikko, siideri ja
neljä päivää vapaata!

Stressattavaa meillä on riittänyt. Uusien projektien valinnat ovat edessä, eikä itselläni ole pienintäkään ideaa, mihin sitä suuntaisi. Toisinaan on ollut sellainen tunne, että joutaisi jo kotiin ja olen kysellyt itseltäni monesti, miksi valitsin vuoden projektin puolen vuoden sijasta. Toisaalta olen kuullut monien sanovan, että minun pitäisi jäädä Taupolle. Että minun pitäisi keskeyttää koko ICYE-projekti ja muuttaa pysyvästi tänne. Hoitajille olisi kuulemma paljon töitä. On sekin mieltä houkutellut, mutta en ole vakavissani edes harkinnut tätä vaihtoehtoa. Edelleen olen ensi kesänä tulossa kotiin. (Tai minut haetaan...)
Enkä haluaisi jatkaa samassa projektissa enää toista puolikasta vuodesta, vaikka se olisi mahdollista. Suurimpana syynä se, ettei tämän kyseisen projektin kuvaus vastannut omaa mielikuvaani alkuunkaan. Tämä projekti ei ole tarjonnut minkäänlaisia haasteita itselleni. Tai no, suurin haaste on ollut opetella kuuntelemaan engantia nopeammin, kuten pomomme aina sanoo ("I have to talk slower but they also have to listen faster.") Siinä on haastetta riittänytkin. Toisaalta haluan myös nähdä muutakin maata ja tavata uusia ihmisiä toisilta paikkakunnilta. Avartaa maailmankuvaani.

Yksi Taupon keskustaa
koristavista graffiteista.

En sano ettenkö olisi viihtynyt täällä, mutta "liian helppo elämä" ei ole minua varten. Toisin sanoen en ole oppinut kielen lisäksi oikeastaan mitään uutta. Kulttuurista ja kiivien tavoista olen oppinut paljonkin, mutta itse työ ei ole antanut minulle mitään uutta kotiin vietäväksi.
Yksi meitä stressaava asia on ollut se, että Chris on jo alusta alkaen puhunut meille, että me ollaan luultavasti viimeiset vapaaehtoiset Blue Light-projektissa. Olemme tiedostaneet tämän jo hyvin varhaisessa vaiheessa, sillä organisaatio ei ole ollut lainkaan kiinnostunut meistä, ei arvosta meitä lainkaan ja olemme olleet lähinnä ylimääräinen rahareikä heille (mikä ei todellisuudessa edes pidä paikkaansa...) Tänään saimme vahvistuksen siihen, että me tosiaan olemme viimeiset vapaaehtoiset täällä. Kun joulukuun puolen välin jälkeen heitetään hyvästit, siihen  loppuu tämän projektin vapaahetoistyöntekijätaival.

Fantail,
suosikkilintuni

Ehkä olisi aika siirtyä hieman positiivisempaan aiheeseen. Kulttuurista kun nyt muutenkin on ollut juttua, olen kokenut myös, että minulla on jotain annettavaa ja kerrottavaa omasta maastani ja kulttuuristani kiiveille. Pomomme Chris ei suuremmin ole kiinnostunut meidän juuristamme. Hän puhuukin enimmäkseen edellisistä vapaaehtoisista ja valitettavan usein tuppaa myös vertailemaan meitä heihin. Miten voi verrata kahdeksantoistavuotiaita saksalaispoikia kahteen täysin eri maasta tulevaan lähes kolmekymppiseen naiseen? Vaikka Chris vuolaasti meitä kehuukin jatkuvasti muille, me kuulemme lähes päivittäin, mitä pojat tekivät ym. Joitakin valokuvia olen hänelle näyttänyt, mutta kiireisenä ihmisenä hänellä ei inspiraatio riittänyt kovinkaan pitkälle.

Phil, Rock 'n Ropesin omistaja

Päinvastaisen kokemuksen sain viime sunnuntaina. Vierailimme ystäväni Philin kanssa hänen ystävänsä Adamin luona. Adam on ammatiltaan lentäjä, muttei ole koskaan käynyt Euroopassa. Aiemmin elämässään hän on ollut laskuvarjohyppyfirman lentäjänä, samaan aikaan kun Phil oli siellä hyppääjänä. Pääsin siis mielenkiintoiseen seuraan ja juttua riitti paljonkin. Tosin puhujana ei ollut Phil eikä Adam vaan minä. Minun piti lainata Philin omenaa ja kaivaa sieltä Euroopan kartta ja näyttää, missä Suomi sijaitsee. Maantieteellisen sijainnin havainnollistamisen jälkeen piti kertoa, mikä maa Suomi on, mistä me olemme kuuluisia, mistä meidän taloutemme koostuu ja lopulta päästiin jopa historiaosuuteen. Ruotsin ja Venäjän vallan ajoista itsenäistymisen kautta toiseen maailmansotaan. Kehtaan väittää, että nämä kaksi kiiviä olivat jopa hieman vaikuttuneita siitä, mitä osasin heille sota-ajoista kertoa. Kuuntelin nauruani pidellen vierestä, kun Adam sai kolmannenkin vieraan taloonsa ja hän halusi välttämättä jakaa vasta kuulemansa Suomen historianluennon vieraalleen, Skydive Taupon toimitusjohtajalle (yllättäen nimeltään Chris). Tarina sai hyvinkin kiivimäisen vivahteen, toisin sanoen draama muuttui komediaksi.

Hide, run or die

Eilen juteltiin Philin kanssa auringonpaisteessa terassilla istuskellessamme. Phil kertoi ylpeänä lukeneensa juttuja Suomesta. Tiesi kertoa minulle jokamiehenoikeuksista, jotka ovat ilmeisesti aikamoisen ainutlaatuisia muualla maailmalla. Ainakaan Itävallassa ei Ellin kertoman mukaan jokamiehenoikeuksia tunneta ainakaan samassa mittakaavassa kuin meillä, ja jos kiivilandiassa erehdyt toisen maille tallaamaan ilman lupaa, tulet luultavimmin ammutuksi. Phil oli kovinkin kiinnostunut aiheesta ja siitä riittikin juteltavaa pitkäksi aikaa. Kävi ilmi, että olin jättänyt visitfinland-nettisivun auki Philin puhelimeen Adamin kämpillä ollessamme (koska omenat ovat minulle aivan vieras käsite, enkä osaa niitä käyttää) ja Phil oli sen eräänä iltana huomannut ja ruvennut lueskelemaan. Olenkin kertonut hänelle monesti, että hän varmasti viihtyisi Suomessa kesäaikaan. Talvella kiivin varpaita palelee. Eikä hänen vierailunsa Suomessa ole ollenkaan poissuljettu vaihtoehto. Käskin ottaa Martinin mukaan. Eihän kiivimiestä yksinään uskalla eurooppaan päästää, pitää ottaa mukaan puskuri, joka tuntee sekä eurooppalaiset että kiivien tavat. Itse en todellakaan tunne olevani vielä kiiviekspertti, joten Martin saisi toimia tässä tapauksessa esiliinana. Ja toisaalta näiden kahden kanssa ei takuuvarmasti kävisi aika pitkäksi!

Waitomon Woodlyn motellissa voit asua hobittitalossa,
laivassa, junavaunussa tai lentokoneessa. (Olis myynnissä!)

Martin on tällä hetkellä kotona Skotlannissa. On jotenkin outoa ajatella, että olen saanut hyvän ystävän toiselta puolelta maailmaa, vaikka todellisuudessa hän on kotoisin paljon lähempää. Hän lähettikin minulle terveiset Skotlannin ylängöiltä. On myös outoa ajatella, että hän on tällä hetkellä niin lähellä minunkin kotia. Keskiviikkona hänen olisi tarkoitus olla takaisin kiivimaassa. Odotan innolla, että saan nähdä paljon kuvia maailmalta. Ja ehkä joutua myös juoksutestiin, kun kerran lupasin olla puolmaratonkunnossa kun hän palaa kotiin.

Ja koska Philin mukaan minunkin pitäisi elää vaarallisesti, voin todellakin todeta tehneeni sen. Waitomossa perjantaina pyörähtäessämme kävimme Ellin kanssa tutustumassa Waitomon luoliin. Olisihan siellä ollut vaikka minkälaista luolaseikkailua tarjolla (erittäin "kivaan" hintaan), mutta tyydyimme tekemään pelkän kävelylenkin. Totesin meidän olevan paljon loistavampia ("We are much more bright and shiny than the glowworms!") kuin Waitomon luolissa olevat kiiltomadot, ettei meidän tarvitse nähdä niitä. Elli oli samaa mieltä.

Maanalainen joki

Sää ei meitä suosinut, lenkkipolku oli märkä ja mutainen, muistuttikin enemmän mutajuoksurataa kuin rentouttavaa maisemakävelyä. Osa kävelypolusta menee laidunmaiden lävitse ja laitumia kiertää tietenkin aita. Sähköaita tässä tapauksessa. Eräässä kohdassa jouduimme kävelemään hyvinkin lähellä aitaa ja Elli otti tukea aitalangasta. Seurasin perässä kuin lammas ja kun Elli sanoi minulle, että aidasta voi ottaa tukea, ettei siinä oleva sähkövirta ole kovinkaan voimakas, nappasinkin oikein kunnon otteen aidan ylimmästä langasta. Defibrillaattorikaan ei varmasti ole yhtä tehokas tapa käynnistää pumppua uudelleen kuin kiivien sähkölanka-aita! Ensimmäisen sähköshokin jälkeen sain vauhtia mutaisen kohdan ylittämiseen, mutta epäonnekseni onnistuin sohaisemaan kyynärpäälläni uudelleen aitalankaan ja sain uuden napsaisun.

Ei nähty kiiltomatoja, mutta luolat olivat
muuten aivan mahtavia.

Ellin naurusta ei meinannut tulla loppua. Kameransa hän sai kuitenkin kaivettua strategisella hetkellä esille. Hän oli vilpittömän hämmästynyt siitä, miksei hän saanut sähköiskua mutta minä sain. Totesimme jossakin vaiheessa yhteen ääneen, että Elli otti tukea aidan toisesta langasta eikä ensimmäisestä kuten minä tein. Mitä siis opimme tästä? Minä sen, että Elli on minua kuusi ja puoli senttiä lyhyempi ja kulkee siis aina hieman matalammalla kuin minä. Ja sen, ettei koskaan pidä luottaa siihen, jos Elli sanoo jonkin asian olevan täysin turvallista.
Näimme joka tapauksessa hienoja luolia ja mahtavia maanalaisia jokia.

"I got an inspiration!"
"Was it like the electric shock?"

Sateen kastelema rotta

Kiivilandiassa ei koskaan törmää samanlaiseen päivään. Joka päivä tuo tullessaan jotakin uutta, oli se sitten uusi ryhmä talossa tai extreme-harrastus. Joskus joutuu miettimään, mikä täällä oikeasti on prioriteettilistan ykkönen, onko se lounaan teko Blue Light-ryhmälle vai nurmikon leikkaus. Ihmiset on vähintäänkin mielenkiintoisia. Kun seinällä on lista tehtävistä töistä, listan kärjessä (tai itseasiassa ainoana asiana) on "osta uusi ase". Hieman pistää pienen ihmisen hymyilemään.

Joku saattaa tietää kiintymykseni siltoihin, ja etenkin elämään sillan alla.

Mikä ei niinkään hymyilytä, on ihmisten tapa vertailla minua ja Elliä jatkuvasti toisiimme. Kuka haluaa jatkuvasti kuulla, että "Voi, se toinen teki niin hyvää työtä. Sun pitäisi olla vähintäänkin yhtä hyvä!" Ei kukaan. Tämä kyseinen aihealue aiheuttaa eripuraa minun ja Ellin välille. Asia, mistä olen enemmän kuin kiitollinen, on että me pystytään Ellin kanssa puhumaan asioista. Kateus on viimeinen asia, mitä elämässäni haluan. Miksei me saada olla oma itsemme, kun ei kuitenkaan muutakaan voida olla? Kun vihdoinkin alkaa tuntua siltä, että olen löytänyt oman sisäisen rauhan ja olen sinut itseni ja menneen elämäni kanssa.

Em

Edellinen vieraillut Blue Light-ryhmä oli sydämet sulattava. Mukana 12-14-vuotiaita esiteinejä, joista ihan selkeästi huomasi, ettei heidän elämä ole ihan täysin tasapainossa. Saimme huomata tämän, kun vihdoinkin päästiin työpaikkamme "ulkopuolelle" ryhmän kanssa. Saimme lähteä mukaan avustamaan ryhmää Rock 'n Ropes-kentälle. Omistaja Phil on minulle ja Ellille ennestään tuttu, juuri tämä kyseinen herra vei meidät kalastusreissullekin. Philin omintakeinen huumorintaju on alkuunsa hieman vaikeasti hahmotettava. Kun koko päivän kuuntelee Philin kertovan ryhmäläisille, että "muistakaa puhua hyvin hitaasti ja selkeästi, koska Salla on Suomesta, eikä puhu eikä ymmärrä englantia kunnolla" ja muita yhtä nokkelia latteuksia, alkaa olla jo niin paatunut siihen kaikkeen, ettei enää edes erota vitsiä vakavasta puheesta. Kaiken huippu oli, kun Phil tokaisi ryhmälle, että olen Martinin vaimo (jossain vaiheessa se taisi muuttua tavalliseksi tyttöystäväksi) ja olen nyt niin murheen murtama, kun Matt lähti lomareissulle tapaamaan muita tyttöystäviään. Pari ryhmän tyttöä tuli oikeasti minulta kysymään, kuka Martin on ja olenko oikeasti surullinen. Tyttöraukat näyttivät hieman pettyneiltä, kun kerroin Philin vain vitsailevan ja että Matt on minulle hyvä ystävä, ei sen kummempaa. Yritin asiasta hieman kuittailla Philille, mutta vastaukseksi sain vain lisää latteuksia ja kaiken lisäksi hän sanoi minun näyttävän sateessa kastuneelle rotalle. (Keli oli aivan kamala! Sadetta on riittänyt yli viikon...) En todellakaan ymmärrä miksi, mutta pidän Philistä aivan mielettömän paljon!

Rodot alkaa olla jo pian kukkineet.

Sillä aikaa, kun Phil koulutti ryhmän aikuisia varmistusköysien käytössä ja minun tehtäväkseni jäi kaitsea 17-henkistä nuorisoryhmää, koska Matt oli meidät jo kouluttanut aiemmin käydessäni kiipeilemässä kyseisillä naruilla Ellin kanssa. Teinien kanssa keskustelu ja oleminen oli täysin sitä, mitä olin odottanutkin. Voi että, tuli omat nuoruusvuodet mieleen! Osa ryhmän pojista ei tietenkään kuunnellut sanaakaan, mitä sanoin tai kysyin vaan riekkui ympäri kenttää, kun yritin pitää ryhmän koossa, osa tytöistä takertui minuun kuin henkensä kaupalla (voitko olla meidän kanssa koko ajan, saadaanko me tulla sun ryhmään...) ja osa pyöritteli peukaloitaan, kun ei muutakaan keksinyt. Kunnes eräs tyttö keksi kysyä minulta, tiedänkö yhtään omankielistäni laulua (jos meillä edes on omaa kieltä...) Kerroin meillä olevan oma suomenkieli ja että tiedän paljonkin lauluja. Teiniremmi pisti minut siis laulamaan ja kuin ihmeen kaupalla sain koko ryhmän, jopa ne kauempana "ei muuten kiinnosta yhtään"-asenteella olevat pojatkin kerääntymään yhteen ryhmään. Koska juuri sillä hetkellä ainoa kappale, joka mieleeni tuli, oli Eppu Normaalin Tahroja paperilla, kiitin onneani, etteivät nämä kyseiset ihmiset tunnista ainuttakaan suomalaista sanaa. Sain raikuvat aplodit ja vastalahjaksi ryhmä lauloi minulle pari maorilaulua. Ja kun vauhtiin päästiin, pyysivät tytöt minua laulamaan meidän kansallislaulun. Isänmaallinen kiitos, ettei yksikään suomalainen ollut kuulemassa sitä! Itku meinasi tulla, kun ryhmä latasi Uuden-Seelannin kansallislaulun oikein komeassa kuorossa. Nuo maorilaulut ovat niin uskomattomia! Todella vaikuttavaa. Ja on niin hienoa nähdä, että nämä erilaiset teinit puhaltavat niin hienosti yhteen hiileen, kun kyse on laulamisesta. Olen sanaton.

Päivä näiden teinien kanssa oli todella mukava. Oli hienoa seurata, miten ryhmän jäsenet tsemppasivat toisiaan ja voittivat pelkonsa korkeilla naruilla kiipeillessään tai jättiläisen keinussa. Ryhmä oli tosiaan pieni, 17 teiniä ja 3 ohjaajaa. Pienet ryhmät ovat niin paljon mukavampia, koska meilläkin on kaikkien meidän omien (keittiö)töiden lisäksi aikaa viettää näiden ryhmien kanssa ja tutustua heihin vähän lähemmin. Tähän ryhmään ehti viikon aikana saada jonkinlaisen kontaktin, kun taas edellinen Blue Light-ryhmä, jossa oli 61 henkeä, oli vain massaa, jossa yksikään yksilö ei oikeasti päässyt loistamaan ja me oltiin keittiön puolella niin kiireisiä tuplakattauksen vuoksi, ettei ehditty sanoa oikein muuta, kuin huomenta ja ole hyvä.

Camille-puun kukkia

Tämänkaltaiset kokemukset olivat se syy, miksi halusin lähteä Blue Lihgt-vapaaehtoiseksi, näiden teinien takia valitsin tämän projektin. Mutta nyt sekin ryhmä on poissa. Ennen lähtöään ryhmä lauloi minulle ja Ellille erään maorilaulun ja kiitokseksi esitettiin haka. Chris on jo aiemmin kertonut, että maorikulttuuriin kuuluu tunteikkaat kiitokset. Kyllä se vaan koskettaa kylmempääkin sielua.

Ensi viikko näyttää valitettavan kiireiseltä. Uusi neljätoistahenkinen Blue Lightin pikkuryhmä tulee keskiviikkona ja viipyy lauantaihin saakka. Toivottavasti meillä olisi edes pieni mahdollisuus ehtiä käymään jossakin tämän tulevan ryhmän kanssa. Todennäköisyydet ovat pienet, sillä torstai-iltana saapuu toinen Blue Light-ryhmä Taupolla järjestettävään golf-turnaukseen. Golf-porukka viipyy vain yhden yön, mutta perjantaista sunnuntaihin on odotettavissa uusi 50-henkinen ryhmä. Luvassa siis valtavasti univelkaa, kiukkua ja hysteeristä naurua.

Kaiken kiireen ja hässäkän keskellä olen ehtinyt antaa aikaa myös itselleni. Pari viikkoa kestäneestä sateesta huolimatta olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja lähtenyt ulos. Pyöräillyt, kävellyt ja juossut, pyöritellyt hieman traktorinrengastakin. Jos vaikka marraskuussa olisi ihan oikeasti juoksukunnossa! Kiivit eivät ymmärrä ollenkaan sitä, että joku lenkkeilee sateessa. (Tai oikeastaan ylipäätään sitä, että joku saattaa kävellä tai pyöräillä paikasta A paikkaan B.) Enhän minäkään  Huka Falls walkia lähtenyt vesisateessa juoksemaan, kaatosade nyt vain sattui alkamaan melkein heti, kun Chris pudotti minut kyydistä matkalla kaupunkiin.

Treenikaveri ja uudet lenkkarit.

Kerran pari viikkoa sitten oltiin Ellin kanssa kävelemässä kaupungista kotiinpäin, kun Phil ajoi ohitsemme. Vettä tihutti, muttei se oikeasti edes kastellut mitään. Hetkeä myöhemmin Matt soitti minulle ja kertoi Philin soittaneen hänelle ja kertoneen nähneensä meidät kävelemässä. Matt kertoi, että Phil olisi tullut noukkimaan meidät kyytiin ja vienyt kotiin, mutta oli niin huonossa paikassa, ettei voinut pysähtyä. Hän siis soitti Mattille ja kysyi, voisiko Matt viedä meidät kotiin. Meinattiin saada riita aikaseksi puhelimessa, kun kerroin, että me ihan vapaaehtoisesti kävellään kotiin. Matt sanoi että me kastutaan ja totesin sen olevan vain vettä ja että kyllähän skotin on pitänyt vesisateeseen tottua, samoin ollaan me suomalaiset.

133 porrasta. Juosten. Kertaa 5.

Philin mielestä on liian vaarallista liikkua yksin Taupon alueella. Tästäkin sain eräänä päivänä luennon, kun sain Phililtä kyydin kotoa kaupunkiin. Eihän me yleensä edes liikuta yksin, ollaan melkein joka paikassa Ellin kanssa kahdestaan. Tämän kerran lähdin yksin, koska Elli oli ehtinyt käydä jo aamupäivällä omilla asioillaan ja minun piti käydä pankissa. Matkan aikana sain luennon siitä, kuinka joka vuosi Taupolla tapetaan vähintään yksi nuori nainen ja raiskataan useampia. Totesin kellon olevan kolme päivällä ja että samankaltaisia tapauksia sattuu ihan missä tahansa, mutta lupasin kuitenkin olla erityisen varovainen ja ilmoittavani, kun olen kotona. Ystävällisyyttä vai holhousta? Ehkä hieman molempia.

Jonkinlaista reissua sitä alkaa kyllä jo todella kaivata. Autorahat minulla on jo hallussa, autokin on pihassa (ollut koko ajan) odottamassa reilu kuukausi sitten sovittuja autokauppoja. Chrisin poika siis myy autonsa minulle, mutta isäänsä tulleena ei saa aikaiseksi allekirjoittaa papereita ja tuoda niitä minulle ajallaan. Tänään Chris kertoi poikansa olevan tulossa ensi viikolla, kun hänen piti tulla jo toissapäivänä. Heti kun saadaan auto alle ja koulujen lomat ohi, lähdetään heittämään pieni road trip Gisbournen kautta pohjoissaaren koilliskolkkaan. Ne neljä tulevaa vapaapäivää on todellakin ansaittu!

"You have a German haircut!"

WHAT!?