Aktivoituva tulivuori

Lempiruokaa

Aamu alkoi kaurapuurolla, voisilmän kanssa tietenkin. Carla ei ymmärtänyt alkuunkaan, puuron päälle pitäisi kuulemma laittaa hilloa ja muuta makeaa. Kuten tein pentuna. Kaurapuuroa mustikkahillolla ja maidolla. Elli oli löytänyt Aucklandista kaupan nimeltä Safka. Sieltä saa Fazerin sinistä ja Reissumiestä. Oli kuulemma ostanut minulle pussillisen ruisleipää. Edellisenä viikonloppuna olin Philin luona Taupolla yökylässä. Kokkasin makaronilaatikkoa ja jälkkäriksi pannaria mansikkahillolla ja kermavaahdolla. Ylpeänä esittelin perisuomalaisen menun Philille, hänen veljelleen ja 8-vuotiaille kaksospojille. Sain pienimuotoisen hermoromahduksenpoikasen, joka myös huvitti suunnattomasti, kun Phil kysyi minulta, voisiko Willy laittaa makaronilaatikon päälle ketsuppia. Niin perisuomalainen tapa sekin, jota itse vihaan yli kaiken. Olihan siihen pakko myöntyä ja kertoa, että ketsuppi tavallaan kuuluu makaronilaatikkoon. Tavallaan. Eilen väkersin merimiespihviä sillä erotuksella, että käytin hirvenlihan sijasta peuran jauhelihaa. Pitäisikö tässä huolestua? Minä, joka en koskaan pahemmin ole koti-ikävästä kärsinyt saati sitten tykännyt ruoanlaitosta, kaipaan kotoisia, tuttuja makuja ja vielä kaiken lisäksi suostun kokkaamaan.

Pikku ballerinat, mun suosikit

Tunneskaala alkaa taas saada aikamoisen laajan kirjon. Monet ovat kysyneet, odotanko jo kotiinpaluuta ja millaiset fiilikset minulla siitä on. Neljän kuukauden countdown on päällä. Ja aika vaan lentää! Juurihan me aloitettiin tässä uudessa projektissa ja nyt on jo kaksi kuukautta mennyt. Haluan ehdottomasti kotiin – käymään. Mutta toisaalta pelottaa ihan hirveästi. Osa minusta haluaa jäädä tänne, osa haluaa kotiin ja osa haluaa johonkin aivan muualle. Mitä sitä seuraavaksi tekisi? Levottomuus alkaa kasvaa. Sisäinen tulivuoreni alkaa jälleen aktivoitumaan ja lähettelee ilmoille pieniä höyrypilviä. Olen yrittänyt pitää jalkani maassa sillä ajatuksella, että eletään nyt täällä, kun aikaa on. Kotiinpaluuseen on kuitenkin vielä neljä kuukautta aikaa.

Kalanruokaa

Arki on pyörinyt hyvin arkisesti. Siksi kaiketi kirjoittaminenkin tuntuu hankalalta. Ihan kuin minulla ei olisi mitään kerrottavaa. Eikä minulla tavallaan olekaan mitään erikoista ja ihmeellistä, ainakaan sellaista, mitä kehtaisin julkisesti ruveta kertomaan. Ja vaikka kehtaisinkin, ei kukaan uskoisi kuitenkaan. Jätetään jotain kerrottavaa myös kotiinpaluun jälkeen. Nämä arkiset asiat eivät kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö meillä olisi ollut hauskaa ja että olisimme välttyneet erikoisilta kommelluksilta.

Lohilammen tyhjennysurakka. Lisää voi nähdä
ja lukea Taupo trout fisheryn facebook-sivulta.

Joskus töissä on ollut
myös shokeeraavia hetkiä.

Kissanpentu jumissa
opossumiansassa.

DOC-porukka tuntee minut
kuoleman enkelinä:
joka DOC-vuorollani löydän
vähintään yhden kuolleen elukan...
Kyseenalainen kunnia.

Töissä on ollut kivaa. Tosin päivät vierailijakeskuksella on pitkiä ja tylsiä. Mutta se on oma henkilökohtainen kokemukseni, en vaan ole tottunut istuskelemaan toimettomana tiskin takana päivät pitkät. DOC-päivät ovat olleet mielenkiintoisia ja todella opettavaisia. Golf-kärryn kanssa kruisailu ympäri tiluksia on ihan järjettömän hauskaa.

Muutama viikko sitten saatiin 11 uutta Whioa (Vuorisorsa) kasvamaan ja luonnollisessa ympäristössä elämäntaitoja opettelemaan ennen vapauteen päästämistä. Päästiin osallistumaan tähän projektiin ja jokainen meistä sai ”oman” sorsan. Omani saapui lentokoneen kyydissä Christchurchista kolmen muun sorsan kanssa ja tottelee nimeä Jon, Lord Commander of the Night’s watch. (Itseäni huvitti erityisen paljon, koska eräs toinen whio sai nimekseen Jamie, ja kyseinen herra, joka nimen antoi, ei takuuvarmasti ole seurannut Game of Thronesia…) Varsinainen komentaja Jon onkin, moneen kertaan olen nähnyt oranssilla pannalla merkatun komistuksen seisoskelevan ylväänä kivellä muita sorsia arvostelevasti seuraillen ja komentoja kimeästi huudellen. Hauska otus. Sorsien vapautus tulee olemaan tämän kuun lopussa. Olemme toivoneet päästä mukaan tähän operaatioon, mutta aika näyttää, miten tulee käymään. (lisää whioista voitte lukea nettisivulta http://www.whioforever.co.nz/)

Vasemmalla Tonto Benedikt (Carlan Whio) ja oikealla Jon.

Saimme erityisvieraita

Alkuviikosta saimme pienen teini-ikäisen kiivi-linnunpoikasen vierailulle. Tämä kyseinen neiti oli kasvatettu Rotorualla, josta se oli muuttanut parin kuukauden ikäisenä Taupolle kasvamaan ja vahvistumaan ja tänä kyseisenä päivänä sen muuttomatka päättyisi Tongariron kansallispuistoon, jossa se pääsisi elämään vapaana ja toivottavasti löytäisi itselleen elämänkumppanin, jonka kanssa jatkaa kiivilintujen kannan kasvattamista. Kiivien suojelutyö on tavallaan raakaa, mutta tavallaan myös palkitsevaa. Kiivien munat kerätään pesistä pois vanhemmiltaan ja kuljetetaan hautomoihin. Rotorualla sijaitseva Rainbow Springs on yksi näistä hautomoista, jossa tämä kyseinen yksilö oli kuoriutunut. Kiivinpoikaset kasvatetaan ensin 400 gramman kokoisiksi, jonka jälkeen ne siirretään luonnolliseen, mutta vihollisilta (mm. rotat, kärpät ja opossumit) suojattuun ympäristöön. Taupolla Wairakeissa sijaitsee tällainen aidattu kiivien kasvatukseen sopiva puisto. Olen itse asiassa aiemminkin kuullut tästä, sillä puisto on yksityisessä omistuksessa ja omistajalla on valtava golfkenttä tämän kyseisen puiston vieressä. Mieleeni välähti, että olimme viime elokuussa auttamassa puun kaadossa kyseisellä golfkentällä ja edellinen pomomme kertoi meille tästä puistosta ja selitti, miksi puistoa ympäröi valtava maan alle ulottuva sähköaita. Wairakeissa kiivit kasvatetaan reilun kilon painoisiksi, jolloin ne ovat kykeneviä suojelemaan itseään rotilta, opossumeilta ja kärpiltä.

Joka tapauksessa tämä reilun kilon painoinen pikkukiivi valloitti kaikkien sydämen. Päästiin silittämään sitä ja päästiinpä jälleen Taupo Fisheryn facebook-sivuillekin (jo toista kertaa! Julkkis!)

Eräänä kauniina loppukesän päivänä eräs vanhempi, vapaaehtoisena keskuksella ”työskentelevä” herrasmies Graham otti minut mukaansa kalastusreissulle. Hän noukki minut aamuseitsemältä kyytiinsä ja ajoimme Tokaanuun, jossa laskimme veneen vesille. Pääsin kokeilemaan kalastustapaa nimeltä jigging, joka tunnetaan Suomessa nimellä perholitka (ikinä kuullut moisesta kotona…) Täällä se on hyvinkin yleinen lohenpyyntitapa. Sattuipa vielä niin, että itse sain kaksi vonkaletta, toinen peräti vielä valtavan kokoinen (kalavaleita en ala kertomaan, mutta kuvat todistaa) kun Graham jäi tällä kertaa tyhjin käsin. Oli todella mukava päivä järvellä. Pois tultuamme Graham näytti minulle, miten kalat pitää fileerata. Kysyin, saisinko kokeilla fileerausta toisen kalan kanssa Grahamin ohjeistuksella. Pakko kehua, ettei ollut huonoa jälkeä näin ensikertalaiselta. Vai oliko vain aloittelijan tuuria? Pilkoin toisen kalan itselleni ”kalasormiksi” ja Graham sekoitti minulle mauste-jauho-seoksen, ja neuvoi pyörittelemään kalanpalat seoksessa ja paistamaan voissa pannulla. Oli muuten hyvää, vaikken koskaan ole suuremmin kalan ystävä ollutkaan. Isomman vonkaleen jätin Grahamille savustukseen ja sain tilalle jo valmiiksi savustettua lohta.

Kameramies ei ollut ammattimaisimmasta päästä. Ehkä ymmärrettävää,
kyseessä kuitenkin älypuhelimiin tottumaton 79-vuotias herrasmies.
Mutta näkee tästä pääpiirteittäin, että toinen fisu oli ihan kivan kokoinen.

Ihan ite fileerasin!

Tim

Yksi Turangissa oloni aikana tapahtuneista ehdottomista kohokohdista oli, kun kämppäkaverini Tim otti minut mukaansa metsästysreissulle Umukarikarin vuoristomaisemiin. Oli kaunis lauantaipäivä kun pakkasimme rinkkojamme lähtöä varten. Tim, joka on ruumiinrakenteeltaan suht samankokoinen kuin minä, heitteli minulle omia metsästyskuteitaan, joita saisin lainata. Vetäisin niskaani fleece-kankaisen T-paidan ja shortsit sekä omat vaelluskenkäni. Hiukset letitin saparoille. Kieltäydyin kohteliaasti laittamasta legginssejä shortsien alle, niin kiiviä minusta ei kuitenkaan saa! Päivä oli muutenkin todella kuuma. Reput pakattuamme hyppäsimme autoon ja ajoimme parisenkymmentä minuuttia etelän suuntaan. Automatkalla naureskelimme, mitä tästäkin tulee, kun kaksi itsepäistä oinasta lähtee keskenään erämaahan.

Parkkipaikalle päästyämme heitimme reput selkään ja lähdimme kiipeämään vuorenrinnettä ylöspäin. Matkan varrella sain tutustua itselleni uuteen lintulajiin, riflemaniin, joka tunnetaan suomennettuna metsävilistäjänä. Kyseessä on Uuden-Seelannin pienin lintulaji. Tirpat olivat samaa kokoluokkaa, kuin meillä nähtävät peukaloiset. Syötävän suloisia, vikkeliä ja erittäin uteliaita. Tim sanoi, ettei ole koskaan aiemmin nähnyt niin montaa riflemania yhtä aikaa, kun reilu kymmenkunta pikkulintua hyppeli puiden oksilla meitä uteliaana pää kallellaan seuraillen ja iloisesti laulellen.

Leiriytymispaikalta

Puolitoista tuntia kiivettyämme pääsimme vihdoin vuoren huipulle, josta löysimme kivan leiriytymispaikan. Tarkoituksenamme oli yöpyä kyseisellä paikalla, josta avautui upeat maisemat Tongariron kansallispuistoon ja tulivuorille. Jätimme teltan suosiolla kotiin, joten yö nukuttaisiin tähtitaivaan alla. Tapasimme leiriytymispaikallamme erään vanhemman herrasmiehen, joka kertoi, että aiemmin aamupäivällä pari kaveria oli ampunut peuran juuri siellä, mihin meidän oli tarkoitus suunnata myöhemmin illalla. Tämä heikensi meidän mahdollisuuksiamme nähdä yhtäkään elukkaa saati sitten ampua sitä. Mutta emme antaneet sen haitata.

Olin positiivisesti yllättynyt, miten hyvin jaksoin kiivetä koko matkan ja mainitsin tästä ääneen. Tim sanoi hänenkin olleen todella yllättynyt, etten valittanut kertaakaan matkan aikana enkä pahemmin edes hyytynyt. Nauratti, miten paljon tämä vuoristossa liikkumiseen tottunut ”herrasmies” minuun oli uskonut. Sen verran kuitenkin, että kehtasi ottaa minut mukaansa. Kiitos luottamuksesta! Ihmettelinkin pariin otteeseen, kun Tim kysyi, haluanko hänen kantavan rinkkaani. No en hitossa, en sentään niin avuttoman huonossa kunnossa ole, vaikka soijaa puskikin kuin vuotavasta seulasta. (Pitää kuitenkin muistaa, että lämpötilat olivat 25 asteen kieppeillä.) Ei tartte auttaa! Kauhulla tosin ajattelin seuraavaa päivää, miten jumissa jalkalihakseni mahtaisivat olla.

Vaellusurakan päätteeksi päätimme ottaa pienet päivänokoset auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta. Oli ihanan hiljaista ja rauhallista. Heräilimme iltapäivällä tekemään illallista ja valmistauduimme tulevaan peurajahtiin.

Hetki ennen auringonnousua

Aurinko oli jo matalalla, kun pääsimme kyttäyspaikallemme. Ilta oli täydellinen. Laskeva aurinko värjäsi vuorenrinteet oranssin kirjavaksi ja laaksot alkoivat hävitä mustan varjon alle. Istuskelimme vuorenrinteellä pitämällä silmällä allamme avautuvaa maisemaa ja metsänreunaa, jos näkisimme liikettä. Tim kertoi minulle aiemmista metsästysreissuistaan. Vaihdoimme paikkaa muutamaan otteeseen kiertäen vuoren huppupiikkiä ympäri. Oli ihanan hiljaista. Emme nähneet pienintäkään liikettä missään, koko maailmassa ei tuntunut olevan ketään muuta kuin me kaksi. Auringon painuttua mailleen pimeys ympäröi meidät ja suunnattiin takaisin leiriimme. Iltapalan jälkeen makoilimme makuupusseissamme tähtitaivasta tuijotellen ja niitä näitä jutustellen. Edes kuu ei rikkonut samettista taivaankantta miljoonine tähtineen. Nukahdin levollinen hymy huulillani. Onnellisuus koostuu pienistä palasista, ja itselleni luonnossa rauhoittuminen riittää.

Keskellä yötä heräsin, kun Tim tökkäsi minua kyynärpäällä kylkeen. Kuulin vierestämme rapistelevaa ääntä. Tim kertoi, että opossumi oli tullut meitä katsomaan. Oli niin pimeää, etten nähnyt sitä, mutta kuulimme sen liikkuvan leirimme ympärillä. Yhtäkkiä kuulin Timin henkäisevän vihaisesti ja loikkaavan ulos makuupussistaan. Ihmettelin, mikä häneen iski ja kuoriuduin itsekin kotelostani. Löysin hänet tähyilemästä allamme avautuvaan laaksoon, jossa näimme kirkkaan taskulampun valon liikkuvan metsän siimeksessä. Tim oli todella vihainen. Hän selitti, että pimeällä metsästäminen on lailla kielletty, mutta jotkut tekevät sitä silti. Taskulampun kanssa metsästäminen kiellettiin lukuisien onnettomuuksien vuoksi. Tim kertoi minulle esimerkin Tongariron kansallispuiston kupeessa leiriytyneestä pariskunnasta. Pariskunnan rouva oli ollut iltahämärässä metsän reunassa pesemässä hampaitaan otsalampun valossa, kun metsästäjä oli ampunut häntä päähän. Metsästäjä oli taskulampun valossa kulkenut metsän siimeksessä ja nähnyt naisen otsalampun valon, jota oli luullut peuran silmäksi ja ampunut. Saalis osoittautui hieman toisenlaiseksi. Nainen kuoli heti.

Yritin rauhoitella Timiä, että emme mahtaisi asialle mitään ja valo saattaa olla peräisin vaeltajan taskulampusta. Kello oli jotakuinkin kolme yöllä. Yritä siinä takoa järkeä DOC-rangerin (metsänvartija) päähän… Olimme puolitoista tuhatta metriä korkeammalla ja allamme avautui syvä sola, jonka pohjalla virtasi vuoristopuro. Mitä me siinä olisimme voineet tehdä? Ottaa itse taskulamput kantoon?

Herättiin aamulla kuuden maissa ennen auringon ensisäteitä. Tarkoitus oli päästä liikkeelle ensi valon aikaan. Söimme tukevan aamupalan hiljalleen valottuvaa maisemaa ihaillen. Pilvet olivat ympäröineet vuoristot. Itse olimme pilvien yläpuolella ja allamme avautui pilvimeri, josta pilkotti vain korkeimpien vuorten huiput. Aamu oli todella kolea ja minun oli alistuttava kohtalooni ja puettava legginssit shortsien alle. Lisäsin kuitenkin hieman suomalaismaustetta vetäisemällä jalkaani muorin neulomat, polviin ulottuvat villasukat. Tim nauroi minulle, että näytän ihan kiiville. Oma kokemukseni oli, että näytin enemmänkin eksyneelle pikkutytölle liian isoissa ja väärin puetuissa vaatteissa lettisaparot päässä. Jos jotain positiivista, niin totesin jalkalihasteni olevan elämänsä kunnossa. Olin turhaan pelännyt, etten kykenisi edellispäivän urakan jälkeen kävelemään lainkaan.

Kuljeskelimme parisen tuntia vuoren rinteitä pitkin näkemättä ristin sielua. Pilvimeri muuttui hiljalleen valkoisemmaksi auringon noustessa lämmittämään aamupäivää. Päätimme palata takaisin leiriimme ja ottaa pienet aamupäivätorkut ennen paluumatkalle lähtöä.

Mount Ruapehu, Ngauruhoe ja Tongariro aamuauringossa

Autolle päästyämme Tim kysyi, kiinnostaisiko käydä vilkaisemassa läheistä patoa ja katsomaan lohia. Kiinnostihan se. Padolle päästyämme näimme erään nuoren miehen heittelemässä virveliä. Tim pysäytti auton keskelle patosiltaa vihaisesti kiroillen. Nähtyään minun ymmyrkäisinä tuijottavat silmäni hän selitti, että virvelöinti kyseisellä paikalla on kiellettyä, paikka on tarkoitettu ainoastaan perhokalastukseen. Nauratti, että taas on DOC-ranger-vaihde päällä. Muistutin Timiä jälleen hänen olevan vapaalla, mutta hän sanoi soittavansa parhaalle kaverilleen Tomille, joka on myös DOC-ranger, ja joka oli päivystäjänä viikonlopun ajan. Jäimme odottamaan Tomia ja hetken kuluttua näimmekin DOC-auton kurvaavan paikalle. Jäimme todistajiksi, kun Tom meni jututtamaan kalastavaa herrasmiestä. Kävi ilmi, ettei tällä kyseisellä ranskalaisella kaverilla ollut pienintäkään käsitystä, että virvelöinti on paikalla kielletty. Kysyin tästä Timiltä, että miten esimerkiksi minä voisin tietää, millaiset kalastusmenetelmät ovat sallittuja ja millaiset kiellettyjä. Hän kertoi, että kalastuslupa kertoo tällaiset asiat. Kävi siis ilmi, ettei tällä kaverilla ollut kalastuslupaakaan. Virvelihän siitä hyvästä lähti. Uuden-Seelannin kalastuksenvalvojat ovat hyvin tarkkoja tällaisissa asioissa ja takavarikoivat kalasturvermeet mukaan lukien vavat, kuvat ja jopa veneet hyvinkin herkästi. Hurjin tarina, mitä olen kuullut, että Rotorualla oli joskus aikanaan takavarikoitu jopa helikopteri, jota oli käytetty kalastukseen. Tätä tarinaa en kyllä ihan purematta niellyt.

Eräs jäi nukkumaan, kun mun piti lähteä töihin.

Tomin ilme oli näkemisen arvoinen, kun hän näki minut Timin metsästyskuteet päällä. Nolotti. Sanoin, että Tim oli todennut minun näyttävän ihan kiiville. Tom nauroi, että näytän kiiville, mutta myös turistille. Mikä sen pahempaa, turisti-kiivi-risteytys, enkä todellakaan halua olla kumpaakaan!

Elämä siis rullaa täällä hyvin. Arki on samanlaista, kuin kotonakin. Aamulla töihin, iltapäivällä kotiin. Aloitimme jopa uuden harrastuksen viime viikolla: Naisten boot camp:n kolme kertaa viikossa. Tuleepa siis pidettyä kuntoakin yllä. Ja voin kertoa, että joka ikistä lihasta kolottaa!

Girls just wanna have fun. Naapurin synttäribileistä.
(Vasemmalla Carla ja keskellä Franziska)

Tänään luistelen töistä kotiin hieman aiemmin, sillä minulla alkaa kolmen päivän vapaat, joita olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Suuntaan nimittäin Glow-mobiilini nokan kohti pohjoista, Aucklandia, jossa Elli odottaa minua. Tarkoituksena olisi huomisaamuna lähteä rullaamaan kohti Cape Reignaa, maan pohjoisinta kärkeä, jossa Tasmanian meri ja Tyyni valtameri kohtaavat. Toivon näkeväni ”postikorttimaiseman”, jonka olen juurikin postikorteissa niin monesti nähnyt. Kelit lupaavat hyvää ja viime viikon tulvien aiheuttamatkin tuhot on suurimmilta osin saatu korjattua. Yksi yö Kaitaiassa, toinen Whangareissa. Ja vaikkei maisemat tai keli niin suosisikaan, ainakin seura on parasta mahdollista. Damn, miten olenkaan ikävöinyt Ellin seuraa! Tällä hetkellä sisäinen tulivuoreni tuhisee rauhallisessa horroksessa ilman pienintäkään aikomusta purkautua ihan vähään aikaan. Olen tyytyväinen, ehkä sanoisin jopa onnellinen.

”Go hunting with him. Always remember: Ultimate kiwi experience!”