Eksynyt hobitti

Seuraava David Copperfield

Viimeiset viikot ovat olleet yhtä sekamelskaa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Kotiin soitteleminen ja yhteydenpito tuntuu turhalta. Ei siitä tule kuin pahalle mielelle, kun ei osaa sanoa asioita oikealla tavalla ja tulee väärinymmärretyksi. Raskainta siinä on se, että kun täällä on paha olla, kaipaisi todella paljon tukea kotipuolesta. Itselleni on joskus hyvinkin vaikea ymmärtää, että kotipuolessakin ihmisillä on ihan oikeasti oma elämä, eikä kukaan elä siellä vain odottaen minua kotiin ja eläen vain tukeakseen minua. Tottakai minä sen tiedän ja itsehän tein valintani lähteä tänne. Ehkä se on myönnettävä, että jonkin sortin koti-ikävä alkaa painaa. Ei ikävä niinkään kotiin, eihän minulla Suomessa enää edes sellaista ole, vaan ikävä niitä itselle tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa olo tuntuu luontevalta ja helpolta eikä tarvitse joka hetki miettiä, mitä voi/uskaltaa sanoa.

Tämä kuukausi on ollut yhtä lentoa ja vilskettä, suoraansanottuna h*lvettiä. Stressi ja unenpuute tekee kiukkuiseksi ja v-mäiseksi. Lisäksi joskus tuntuu siltä, kun olisi vaan orjana täällä tai tunnen oloni hyödyttömäksi. Toisinaan en ole ihan varma, kuuluuko kyseinen työtehtävä oikeasti minun tehtäväkseni, onko se projektin edellyttämä tehtävä vai hyväntekeväisyyttä jotakin muuta kohtaan (ja kyllä, tiedän työskenteleväni hyväntekeväisyyskohteessa). Pomolla on yli sata rautaa tulessa samaan aikaan. Joskus tuntuu siltä, kun meidän pitäisi valvoa Chrisin hyvinvointia. Ja mitä kovemmaksi stressi kasvaa, sitä epämääräisemmäksi meidän työnkuva muuttuu. Puolet ajasta saadaan arvailla, mitä meiltä nyt halutaan ja mitä meidän milloinkin pitäisi tehdä/minne mennä, koska Chrisillä on liikaa mielessä eikä hän aina tarkalleen muista kertoa meille, millainen meidän päivän aikataulu tulee olemaan.
Edellisessä postauksessani mainitsema 80-hengen ryhmä, joka osoittautui lopunperin vain 61-hengen suuruiseksi, oli tähän mennessä haastavin porukka "kaitsea". Aamupala ja illallinen kahdessa kattauksessa, herätys aamuviideltä, nukkumaan hyvällä tuurilla kymmeneltä illalla. Pari tuntia taukoa välissä. Ihmisiä tuli ja meni, eikä kukaan oikein tiedä, missä mennään. Pakko myöntää, että alkoi tiimiläisten pinnaa vähän kiristellä. Toisinaan naurettiin ihan hysteerisinä, kun oltiin jo niin väsyneitä, ettei enää osattu olla edes vihaisia.

Ryhmiä on ollut täällä lähes taukoamatta. Meidän oli tarkoitus lähteä viime viikolla olleen Blue Light-ryhmän mukana rasteja vetämään ympäri Taupoa, mutta huonon kelin vuoksi suunnitelmat muuttuivat ja ryhmä lähtikin Rotorualle, jonne me ei sitten mahduttukaan mukaan. Sama kävi tämän viikon Blue Light-ryhmälle, kun koko ryhmän saapuminen peruuntui. Meidän oli tarkoitus lähteä tämänviikkoisen ryhmän kanssa mukaan tulivuorten hangille laskettelemaan. Kohta siellä ei ole enää luntakaan!

Me ollaan Ellin kanssa yritetty ruveta purkamaan stressitaakkaa tekemällä pitkiä, yli kahden tunnin kävelylenkkejä ja pariin kertaan käyty ulkona Mattin kanssa. Oma elämä työpaikan yhteydessä ei ole se kaikkein ideaalisin tilanne. Oikeaa vapaa-aikaa ei oikein tahdo olla, koska meitä on helppo pyytää "pikkasen jeesaamaan". Jos siis haluaa oikeasti vapaalle, pitää poistua Wairakein kylästä tai jopa koko Taupolta. Napierin reissusta tuntuu olevan ikuisuus ja odotettiin tämän viikonlopun Hamiltonin reissua kuin kuuta nousevaa. Chris on lähdössä viikonlopuksi sinne veljensä syntymäpäiville ja lupasi viedä meidät kaupunkiin viikonlopun viettoon. Mutta koska Kiivilandiassa et voi koskaan olla täysin varma mistään, peruuntui sekin reissu. Ollaan sitten töissä koko viikonloppu! Tänään oli sentään vapaapäivä ja me reippaat "hullut eurooppalaiset" polkastiin fillarilla keskustaan. Eikä sekään reitti ole muuttunut yhtään helpommaksi eikä mäet kutistuneet tässä viikkojen aikana.

Ketutuksesta kukkaruukkuun. Koska psykologia tuntuu kiinnostavan meitä molempia, minua ja Elliä, olemme pohdiskelleet kiivien elämää ja ajatuksenjuoksua paljonkin. Olemme tulleet siihen lopputulokseen, että kiiveihin on lähes mahdoton tutustua lähemmin. Niin perin ystävällinen kansa, joka on aina kiinnostunut asioistasi ja hyvinvoinnistasi ja joka tuntuu tuttavalliselta, ei lopunperin anna itsestään oikeastaan yhtään mitään, ei päästä lähelle. En tiedä, onko se ujoutta vai maan tapa. Jopa minun suomalaiseen luonteenlaatuuni tuntui vieraalta, että ihmisiin tutustuminen lähemmin on niin pirun vaikeaa. Erinomainen esimerkki on "ystävämme" Sam. Tämä kyseinen herra lupasi viedä meidät kalastamaan ja metsästämään. Odotamme edelleen vastausta viimeksi lähettämiimme viesteihin...

Koska tapauksesta on tullut Ellille lähes sietämätön pakkomielle, meidän tyttöjen on pitänyt kehitellä kaikenmaailman suunnitelmia kiivimysteerien selvittämiseksi. Ellin pienessä sinisessä muistikirjassa onkin aukeama omistettu Uuden-Seelannin mysteereille. Kiivimiehet saavat aivan oman lukunsa ja täysin ansaitusti! Mistäköhän johtuu valtavan suuret avioerotilastot täällä...

Etsi kuvasta tui (tai 20...)

Toisaalta olen kuullut myös toisen, miehisen näkökulman. Taupolla ei ole kuulemma naisia, ei ainakaan kiinnostavia sellaisia. Näin kertoi Matt, kun kysyttiin, miksei niin mukavalla ja hauskalla nuorella miehellä ole tyttöystävää. Mattin kanssa meistä onkin tullut erityisen hyviä ja läheisiä ystäviä. Mikäli nyt aiheuttaa ihmetystä se, miten yhtäkkiä jonkun kanssa onkin voinut tulla läheiseksi, muistutan että kyseessä ei ole kiivi vaan skotti. Ehkäpä se tuntuu meistä tytöistäkin turvallisemmalta tavata joku eurooppalainen, joka ymmärtää meidän tapojamme hieman erilailla kuin paikalliset. Ehkä mysteeri onkin juuri se, etteivät kiivit ymmärrä eurooppalaisia eivätkä eurooppalaiset kiivejä! Perjantaina nimittäin  kuulin, että kiivit ovat yksinkertaisia (tai ainakin haluavat olla ja haluavat kaiken olevan yksinkertaista). Jospa me eurooppalaiset ollaankin kiiveille liian monimutkaisia! Pitääkin muistaa mainita asiasta Ellille. Ja ehkäpä juuri tästä syystä myöskin Mattin suhdestatus on edelleen sinkku.

Jättiläispulu

Mattin kanssa ollaan vietetty jonkin verran aikaa yhdessä. Toissaviikolla käytiin hänen ja Em-koiran kanssa kävelemässä Acasian Baylla. Viehättävä paikka, jossa kasvoi aivan valtavan kokoisia puita. Yhteen olisin jopa kiivennyt, ellen kesken matkaa olisi tullut ajatelleeksi, etten todennäköisesti uskalla tulla sieltä alas. Illemmalla suunnistettiin kuumille altaille nautiskelemaan upeasta kuunpaisteesta ja tähtien loistosta. Kävi vielä niin hyvä tuuri, ettei muut ihmiset viihtyneet siellä, koska vesi oli (mukamas) niin kylmää. Isommassa altaassa vesi olikin viileää. Altaat sijaitsevat Waikato-joen varrella, jossa termaaliset kuumat purot laskevat jokeen. Taupojärven ja Waikato-joen vesi on tällä hetkellä normaalia korkeammalla, koska vuorilla ollut lumi sulaa ja valuu järveen. Näinollen kuumien purojen vesi ei riitä lämmittämään luonnonaltaita tarpeeksi. Valitsimmekin paikan hieman ylempää, jossa saatiin vesiputouksessa mukavan rentouttava, lämmin niskahieronta. Valittelin Mattille, etten ole enää siinä kunnossa, kun olin ennen jalkani murtumaa puolitoista vuotta sitten ja tarvitsisin jonkun potkimaan minut liikkeelle, tarvitsen jonkinlaisen maalin. Matt pyysi minua liittymään hänen ja parin hänen kaverinsa seuraan Rotoruan puolimaratonille. Hölmöyksissäni menin lupaamaan, että lähden... Illan kruunasi ehkä huonoin koskaan näkemäni "kauhuleffa" The Mist, joka perustuu kaiketi Stephen Kingin kirjaan. Välikkommenttina voin kertoa nukahtaneeni kesken leffan...

Suomalainen "fitness-harrastaja"
(see the duck face and too big
sunglasses...)

Sunnuntaina kävin Mattin kanssa keskenään tutustumassa lähemmin Taupo-järven rantabulevardiin. Niin pitkälle ei oltu Ellin kanssa edes ymmärretty mennä. Ihmettelin ääneen, kun jossakin kohtaa ranta yhtäkkiä alkoi höyryämään. Kysyin, onko ranta todellakin noin lämmin. Matt käski mennä kokeilemaan. Vesi oli ihanan lämmintä, olisin voinut mennä uimaan vaikka heti! Eipä siis tarvitse lähteä pohjoisempaan Coromandelin niemimaalle Hot Water Beachille kuumaa vettä etsimään. Kuuman veden ranta löytyy ihan nurkan takaa omasta kotikaupungista. Ei sillä, etteikö Coromandelin reissu olisi suunnitteilla. Monia muitakin reissuja on suunnitteilla, kunhan joskus näistä työkiireistä selviää. Ensi kuukausi näyttääkin jo paljon helpommalta tulevien ryhmien suhteen.
Reissujen suunnittelu on ollut itselleni varsin mieleistä puuhaa, jopa terapiaa. Karttoja on kasaantunut kymmenittäin meidän olohuoneeseen. Ellin kanssa ollaan pistetty hullut päämme yhteen ja naputettu post it-lappuja pitkin karttoja ja kirjotettu niihin, mitä missäkin paikassa pitää nähdä ja kokea. Lisäksi minun pitää yrittää keksiä reittiä ja aikataulua matkustuskuukaudelle, jolloin saan vieraakseni Maman ja Iskän kokonaiseksi kolmeksi viikoksi. Etelään on mentävä, ei siinä muu auta. Queenstown ja Milford Sounds vielä mietityttää, turistimestoina kun ne niin laajasti tunnetaan. Lisäksi viimeisen "lomaviikon" aion viettää pohjoisessa ennen Taurangalle siirtymistä. Taurangalla keräännytään jälleen vapaaehtoisten kanssa yhteen pariksi päiväksi puoliväli-leirille ennen uusien projektien alkua.

Tai vähän sensuellimpaa...

Chris laskee päiviä siihen, kun me lähdetään täältä. Kysyttiinkin vitsillä, että onko hänellä tosiaan noin palava kiire päästä meistä eroon. Vastaukseksi saatiin, että hän yrittää jäsentää omassa päässään ajatusta siitä, että pian me ei olla enää täällä vaikka hän haluaisi meidät pitää pidempäänkin. Toisaalta itseänikin harmittaa, koska olen viihtynyt täällä kaikenkaikkiaan erityisen hyvin muutamia huonoja päiviä lukuunottamatta. Mutta meillä on silti vielä kolme kuukautta aikaa olla täällä. Projektin vaihto tosin aiheuttaa jo pientä päänvaivaa, koska uuden projektin valinnat tulevat vastaan ensi kuussa. Missä sitä oikeasti haluaisi seuraavan puolivuotisen viettää? Pitäisi kaiketi pitää hieman enemmän yhteyksiä toisiin vapaaehtoisiin ja kysellä heiltä, millaisia hommia heidän projektipaikoissaan on. Eniten harmittaa se, ettei me luultavasti Ellin kanssa olla enää samassa projektissa. Ellistä on tullut minulle vähän kuin sisko tänä lyhyenä aikana, jonka olemme tunteneet. Sitä se yhdessä asuminen kaiketi teettää. Toisaalta se on molempien mielestä hyvä, ettei olla samassa paikassa koko aikaa. Kaikki muut jäisivät meidän jutuista niin totaalisen ulkopuolelle, niitä kun ei kukaan nytkään ymmärrä.

Riittävän unen ja mieluisan tekemisen vuoksi tämä päivä on ollut aivan toisenlainen kuin aiemmat päivät viimeisen kolmen viikon ajalta. Lisäksi sain aamulla kaksi erityisen ihanaa whats app-viestiä, joka sai taas hymyn huulille. Eihän sinne kotipuoleen yhteyksien pito olekaan niin turhaa. Vaikka ulkona sataa vettä kuin saavista kaatamalla, kuten on jo pari viikkoa tehnyt, on tuo tämänpäiväinen sade huuhtonut ne huonommat ajatukset pois mielestä. Nyt aion keskittää ajatukseni tulevaan puolimatatoniin ja siihen valmistautumiseen.

Tämä hobitti saattaa luulla olevansa välillä eksyksissä, kun lähtee odottamattomalle matkalle, mutta menee aina sinne ja takaisin.

"Geocaching makes people move..."

Rohkea, tyhmä vai tyhmänrohkea?

Blue Light Crew

"Where are you from?"
"I'm from New Zealand."
"Really! Are you sure?"

-Elli, Napier 3.9.2016-

Joskus elämä on hyvinkin mielenkiintoista, toisinaan sitä samaa p*skanjauhamista päivästä toiseen. Niimpä se on ollut täälläkin. Normipäivistä ei oikeastaan ole mitään kerrottavaa vaikka hauskaa on todellakin ollut (ja rankkaa). Meidän tiimi, toisin sanoen minä, Elli ja Chris, pelataan niin totaalisen saumattomasti yksiin, ettei Ellin kanssa tarvi edes sanoja vaihtaa. Aika uskomatonta, että tollasen kaverin saa duunipariksi. Chris jatkaa lempinimien keksimistä ja meidän naurattamista. Elli on mm. Kanaemo, Kiihtynyt Itävaltalainen, Hiiri ja Hyeena. Mun  lempinimien kirjo on kasvanut nimityksillä Lentävä suomalainen, Haikara ja Narttumainen Pomottaja. Puheenaiheet liikkuu maorikulttuurista urheiluun ja työnteosta siiderintekemiseen (ja kaikkea mahdollista niiden väliltä). Myöskin Euroopan maahanmuuttopolitiikka on ollut hyvinkin polttava puheenaihe, josta Chriskin on saanut osansa, vaikkei tilanteesta juuri mitään tiedäkään.

Toisinaan tehdään töitäkin

Toissaviikon keskiviikkona päästiin Chrisin matkassa pyörähtämään Taurangalla yhden yön ajan. Käytiin tutustumassa Blue Lightin "päämajaan" ja toimiston henkilökuntaan. Tavattiin myös pari työntekijää, jotka työskentelee Aucklandissa. Blue Lightilla oli kokous myöhemmin illalla, johon meillä ei kuulemma ollut mitään asiaa, vaikka Chris olisi mielellään meidät ottanut mukaan tai ainakin heidän kanssaan illalliselle. (Ei päästy!)
Koska kahvi oli toimistolta loppu, lähdettiin liikkeelle aika pian. Chris ja hänen työkaverinsa Jim kuskasivat meidät Mount Manganuille ja jättivät kadunvarteen onnea toivottaen. Siellä me hetki tihkusateessa seisoskeltiin ympärillemme katsellen ja majapaikkaa etsien. Emme olleet varanneet mitään etukäteen vaan ajateltiin olla spontaaneja, kuten Chris aina odottaa meidän olevan, vaikkei sitä ollakaan. Majapaikka löytyikin heti tien toiselta puolelta. Eihän se halvin ollut (muistaakseni 35 dollaria/yö), mutta sijainniltaan aikamoisen loistava, ja ainoa joka siihen hätään iltakuuden aikoihin oli enää saatavilla (oli pimeää ja vettä satoi!)
Huoneeseen asettumisen jälkeen lähdettiin syömään. Oluen ystävä Jim oli aiemmin suositellut meille kahta panimoravintolaa, joista toiseen sapuskan jälkeen päädyimmekin siiderille. Eikä aikaakaan, kun saatiin Chrisiltä viesti, jossa tiedusteltiin meidän olinpaikkaa. Siinä sitten aikamme istuttiin Blue Lightin työntekijöiden kanssa ja saatiin vähän uutta perspetkiiviä heidän toimintaan. Sain myös kuulla siitä, kun erehdyin puhumaan Ison Britannian (tarkoitin koko maata, siis kaikkia neljää maanosaa) asukkaista Britteinä. Kävi ilmi, että Jim on alun perin Skotlannista ja Skotlanti EI OLE SAMA ASIA KUIN BRITIT! Anteeksi, tiesin kyllä, että skotit vihaa englantilaisia, mutta ilmeisesti koko Brtittilä on yhtä p*skaa ja Skotlanti on oma valtakunta. Ja koska tähän jaotteluun päästiin, totesimme myös ilmielävää australialaisvihaa. Brandon, The money maker (kuten hän itseään mielellään kuvaili) totesi Australian olevan muuten hyvä paikka, mutta siellä on liian paljon australialaisia.
Valehtelematta seuraavana päivänä olisi vähän väsyttänyt, mutta huone piti luovuttaa kymmeneen mennessä ja Cris tulisi noutamaan meitä palaverin jälkeen puolen päivän maissa. Suunnistettiin siis pienessä tihkusateessa Mount Mangauia kiertävälle polulle. Kierrettiin kukkula ympäri ja ajatuksena oli kivuta myös huipulle. Suunnilleen puolen välin tienoilla ylöspäin muutettiin suunnitelmaa. Sateen takia vuorella oli niin sumuista, ettei eteensä meinannut nähdä. Lisäksi muutenkin oltiin jo läpimärkiä. Fiksuina likkoina oltiin otettu edellispävänä kotoa eväitä kylmäpakkauksiin mukaan, jotka sitten vuoren kupeessa popsittiin ja kipitettiin takaisin alas Chrisiä odottelemaan. Ohessa muutama kuva Mount Manganuilta. Kelin vuoksi kuvia ei kertynyt kovinkaan paljon.

Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi.

Mount Manganui Beach, surffaajien paratiisi.

Tyyntä Valtamerta ei niin tyynellä kelillä.

Kuten ehkä kuvasta voi päätellä.

Tuolla sumun seassa on vuoren huippu.

Prinsessa ja Chincilla

Torstai ja perjantai menikin seuraavan ryhmän saapumiseen valmistautuessa ja lauantai vapaapäivän merkeissä. Käytiin uudelleen lauantai-iltana pyörähtämässä kylän pubissa, jos vaikka nyt nähtäisiin All Blacks vs. Australia-rugbymatsi. Nähtiinhän me. Ei meistä kumpikaan siitä mitään ymmärtänyt, mutta ihan hauskaa oli silti. Saatiin seuraa herrasmiehestä, jonka nimesimme Chris The Uncle:ksi (setä-nimitys tuli siitä, kun edellisviikolla oltiin tavattu Sam, jonka setä tämä Chris on, kyseessä ei siis ole meidän pomo). Chris-setä oli hyvinkin mielissään nähdessään meidät taas. Me ei oltu niinkään onnellisia, koska kumpikaan meistä ei saa sanaakaan selvää setämiehen puheesta.

Siinä ohimennen kysäistiin, tietääkö herra setä, missä Sam mahtaa olla, kun ei hänestä viikolla mitään kuulunut sen metsästys- tai kalastusreissun tiimoilta. (Tosin harmaita lava-autoja on kylille ilmestynyt yhtäkkiä aivan valtavasti!) Sam oli kuulemma metsästämässä. Chris olisi soittanut hänelle, mutta kerrottiin, ettei ole tarvis. Saatiin kuitenkin hänen numero. Myöhemmin illalla istuskeltiin Ellin kanssa olohuoneessamme juonia punomassa. Päätettiin lähettää Samille viaton viesti, jossa kerrottiin, mistä oltiin hänen numeronsa saatu ja kysyttiin kuulumisia. Ei olla vielä tähän päivään mennessä saatu vastausta. Tosin nähtiin Sam yhtenä iltana autossaan istumassa meidän naapurissa olevan puiston parkkipaikalla... Sattumaa, aivan varmasti.

Meidän seuraava ryhmä saapui sunnuntai-iltana illallisaikaan. Siitä alkaen kipitettiinkin aamuviidestä iltayhdeksään perjantain aamupäivään asti. Taupolla oli valtava, koko
viikon kestävä lukiolaisten jalkapalloturnaus ja meille majoittuikin parikymmentä 17-vuotiasta lukiolaispoikaa Hamiltonista kolmen valmentajan kanssa.

Puti, The Evil Cat

Yhtenä päivänä käytiin jopa kentän laidalla kannustamassa ja saatiin koko joukkueelta mielettömän hyvää palautetta siitä. (Ja sen pelin pojat voitti!) Oli aivan mahtava fiilis, kun koko poppoo tykkäsi meidän safkoista ja huolenpidosta ja ennen kaikkea kannustavasta ja iloisesta ilmapiiristä. Harvoin sitä kuulemma keittiön puolelta kuuluu niin kovaa (ja jatkuvaa) naurunremakkaa. Chris oli aiemmin käynyt hakemassa miehemme Stevenin olohuoneestamme ja torstaiaamuna mister Adams komeili ruokasalissa kannustavia lappusia teipattuna joka puolelle. Kirjoitettiin mekin pojille oma kannustusviesti.
Yhtenä iltana istuskeltiin illallisen jälkeen ruokasalin puolella läppäreitämme näpytellen, kun kaksi joukkueen valmentajaa tuli sähköpostejaan tarkastamaan. Eipä me siinä toisiamme häiritty, mutta jonkin aikaa meidän keskustelua kuunneltuaan toinen valmentajista kysyi, millä kielellä me oikein kommunikoidaan. Hetken siinä tuijotettiin ensin valmentajaa ja sen jälkeen toisiamme. Tyhmänä todettiin, että englantia tässä puhutaan ja valmentaja vuorostaan tuijotti meitä yhtä tyhmän näköisenä. Ei ollut siis ilmeisesti ymmärtänyt meidän puheesta sanaakaan! Kyllä siinä oli naurussa jälleen pidättelemistä!
Torstaina saatiin kahvivieraita, kun Rock'n Ropesin omistaja Phil ja duunari Matt tulivat kahville. Phil, epätyypillisen hiljainen, noin viisikymppinen kiivi, halusi viedä meidät tytöt kalastamaan. Siinä me vieressä kuunneltiin, kun Phil ja Chris keskenään sopivat, että minä ja Elli lähdetään Philin ja Mattin kanssa kalaan seuraavan viikon  maanantaina. Eihän meillä ollut vastaan sanomista, kun ei meidän mielipidettä kukaan kaivannut. Kaiken lisäksi Phil valtuutti Mattin olemaan yhteyksissä meihin maanantaina, joten vaihdettiin sitten numeroita.

Kun meillä viikon majaillut jalkapallojoukkue sitten viimenään perjantaina aamupalan jäkeen lähti, pääsimme mekin viimenään pakkaamaan ja valmistautumaan pitkään odottamallemme viikonloppureissulle. Monista varoituksista ja uhkauksista huolimatta päätimme lähteä kokeilemaan onneamme liftaamalla Taupolta itärannikolle Napieriin. Liftaamisen lisäksi toisena uhkakuvana oli aamuyöllä tullut uutinen itärannikon tuntumassa tapahtuneesta kovasta (yli 7 richterin) maanjäristyksestä merellä, jonka vuoksi itärannikolla oli nostettu tsunamivaroitus. Varoitus oli tosin purettu jo ennen kuin lähdimme liikkeelle. Chris vei meidät Taupo-Napier-valtatien varteen ja jätti meidät reppuinemme siihen. Siitäpä me reippaat likat lähdimme tallaamaan itään päin "Napier!?"-kylttiä pidellen. Kymmenen-viisitoista minuuttia siinä talsittiin, kun auto jo parkkeerasikin noukkimaan meitä kyytiin. Matka sujui mukavasti maisemia monttu auki ihastellen.

Pitkä matka edessä (ja puhelimen
etukamera kääntää kuvan peiliksi...)

Keli oli hyvä, vaikkakin hieman pilvinen ja vilpoinen Taupon päässä, mutta itärannikon lähestyessä se parani paranemistaan. Reissaajille suosittelen ehdottomasti jo pelkkää valtatien matkaa upeiden vuoristomaisemien vuoksi! Tie kulki useamman vuoren ylitse ja vähän väliä sai olla puhaltelemassa ilmaa lukkoon menneisiin korviin. Välillä auton ikkunoiden takana häilyi lumihuippuisia vuoria, väliin valtavia rotkoja, joiden pohjalla kulki pienen pieni puro. Uomista päätellen kevätaikaan sulamisvedet aiheuttaa puroissa jonkinmoisen vedenpaisumuksen. Ja se upea näky, kun saavuttiin viimeisen vuoren huipulle ja nähtiin meri! Kyllä siinä kohtaa oli pieni ihminen onnellinen!
Kuultiin matkan aikana monia tarinoita kyseiseltä tienpätkältä. Muunmuassa erään joen ylittävä silta oli aikanaan romahtanut vieden mukanaan kymmenen ihmistä ja pikkukoiran. Koira oli ainoa, joka selvisi hengissä. Matkalle mahtui myöskin pari baaria kirjaimellisesti keskellä ei mitään! Kuljettajamme kertoi baarien olevan tarkoitettu metätyömiehille. Hakkuuaukkoja matkalle mahtuikin useampia. Ja voin kertoa, että oli hieman eri kokoluokkaa (niin aukot kuin puutkin) kun Suomen pikkuiset metsäläntit jättöpuuryhmineen. Täällä ei sellaista käsitettä edes tunneta!

Tervetuloa Napieriin!

Napieriin päästiin hyvissä ajoin päivällä ja kuljettajamme vei meidät suoraan backpackersin ovelle saakka! Hän toivotti meille mukavaa viikonloppua ja käski olla ihmisiksi. Ainahan me ollaan! Ainoana ajatuksena meidän molempien päässä taisi olla se, että pitäisi päästä nukkumaan, sen verran rankka viikko oli takana. Siitä johtuen perjantai vietettiinkin lähinnä rannalla kävellen ja Tyyntä valtamerta ihmetellen. Eipä ollut tsunamista siellä tietoakaan, eikä 150 kilometrin päässä olleesta maanjäristyksestäkään ollut aiheutunut minkäänlaista harmia. Illemmalla käytiin syömässä ja painuttiin nukkumaan jo yhdeksän maissa. Unta riitti seuraavaan aamu yhdeksään saakka.

Lauantaiaamuna herättiin auroinkoisessa ja upeassa kelissä. Aamupalan syötyämme suunnistimme jälleen rannalle aaltoja ihastelemaan. Meri oli upean sininen! Cape Kidnappers siinsi kaukana oikealla. Valitettavasti meillä ei tällä kertaa ollut mahdollisuutta lähteä käymään siellä. Oltiin aiemmin viikolla oltu yhteyksissä erääseen toiseen vapaaehtoiseen, jonka projekti ja koti on Napierissa. Olimme siis sopineet Johannan kanssa treffit infopisteelle. Hänet tavattuamme suunnistimme vilkaisemaan maatalousmarkkinoita. Eipä siellä ihmeitä ollut, paljon kasviksia ja vihanneksia. Tämän jälkeen päätimme lähteä katsastamaan Bluff Hill:n näköalapaikan. Kolme kilometriä vuoren alarinnettä kierrettyämme totesimme, että meidän olisi pitänyt lähteä kiipeämään jo paljon aiemmin, joten suunnattiin siis takaisinpäin. Kun viimein päästiin oikeaan suuntaan saimme todeta, että kyllä täällä pohjelihakset saa kyytiä. Ei ollut kyseessä nimittäin se loivin rinne, jota olen kiivennyt... Mutta kyllä ne maisemat vaan oli kaiken sen vaivan arvoisia!

Kaupunkiin viimein palattuamme kävimme kahvilla ja metsästämässä aurinkolaseja minulle ja Johannalle. Koska Kiivit eivät ilmeisesti ymmärrä, että jollain saattaa olla kapeat kasvot, eikä "kärpäslasit" todellakaan sovi kaikille, oli minun viimeinkin myönnettävä tappioni. En koskaan löytäisi niitä Täydellisiä aurinkolaseja. (Miksi ihmeessä jätin omat Ralphit kotiin!?) Ihasteltiin päivänvalossa Napierin Art Deco-tyylistä arkkitehtuuria ja vanhoja autoja ympäri kaupunkia. Ja se rauha! Joka paikassa oli niin rauhallinen tunnelma, vaikka ihmisiäkin oli liikkeellä. Todettiin, että tänne tullaan ehdottomasti uudelleen. Loppupäivä istuskeltiin rannalla auringosta nauttien. Poskemme taisivat saada hieman liikaa aurinkoa, oltiin nimittäin aika punaisia kasvoilta. Urpoina todettiin, että kaikki aurinkorasvapurkit (joita meillä on ainakin 6...) ovat kotona. Ei onneksi pahemmin päässyt palamaan.

Johannan lähdettyä suunnistimme Ellin kanssa hostellillemme lepäilemään. Tarkoituksena oli lähteä myöhemmin illasta syömään ja mahdollisesti siiderillä käymään. Ruokapaikaksi valikoitui turkkilainen Kilim, jonka olimme edellispäivänä nimenneet uudelleen. Meidän korviimme paikan nimi kuullosti enemmän kill him:ltä. Ruoka oli hyvää ja jopa suhteellisen edullista! Sapuskan jälkeen lähdimme sulattelemaan areriaa pienelle kävelylenkille, jonka päätteeksi tuppauduimme irlantilaiseen pubiin. Suureksi hämmästykseksi meiltä kysyttiin henkkareita. Ei me sittenkään olla niin vanhoja luuskia! Viihdyttiin hyvässä seurassa keskiyöhön saakka, jonka jälkeen tiemme vei takaisin hostelliin kauneusunille.

Sunnuntaina oli kotiinpaluun aika. Pakkasimme reppumme ja luovutimme huoneen. Aamupalan jälkeen lähdimme etsimään sunnuntaimarkkinoita. Markkinapaikka ei löytynytkään sieltä, missä sen kartan mukaan piti olla. Päätimme siis lähteä talsimaan valtatien varteen liftaamaan. Hetkisen matkaa käveltyämme totesimme, että sunnuntaimarkkinat olivat sittenkin, eri paikassa tosin kuin alun alkaen piti. Markkinapaikka oli luultavasti siirretty rantabulevardin saneerauksen vuoksi hieman kauemmas keskusta-alueesta. Käveltiin alueen läpi, muttei löydetty mitään erityistä, joten jatkoimme matkaa. Käveltiin sellaiset kymmenisen kilometriä kun viimenään saatiin kyyti. Niin hyvä tuuri oli taas, että päästiin ihan kotipihaan saakka! Chris oli onnellinen saadessaan enkelinsä takaisin.

Biitsillä feat. Johanna

Maanantai oli töiden suhteen leppoisa päivä. Suurin osa huoneista oli jo siivottu, joten meille jäi vain "blockin" viimeistely. Matt oli edellispäivänä lähettänyt minulle viestin, että tulisi noutamaan meitä kolmen maissa kalastusreissulle. Saatii hommat hyvissä ajoin valmiiksi, mutta lounasaikaan alettiin arpoa kalastusreissulle lähtöä kovan tuulen vuoksi. Puoli kolmelta sainkin Mattilta viestin, että kalareissu on peruttu ja siirretty tulevaisuuteen. Ei harmittanut yhtään, tuuli oli oikeasti todella kova!
Matt kuitenkin kysäisi, kiinnostaisiko meitä lähteä muuten vaan ulos joku päivä, vaikka kuumille luonnonaltaille. Sovittiin, että seuraavana päivänä treffattaisiin kaupungilla neljän kieppeissä.
Eihän sekään suunnitelma lopunperin pitänyt. Sain tiistaina jälleen uuden viestin Mattilta, jossa hän kysyi, kiinnostaisiko kalastusreissu tänään. Elli oli järkyttynyt, ei siis alkuun halunnut lähteä mukaan ollenkaan. Sanoin, että yksin en mene, joten sain puhuttua hänet ympäri. Kävi ilmi, ettei Elli ole koskaan aiemmin kalastanut. (Kalareissun jälkeinen onnellinen virne kertoi, että taisi olla kivaa...)

Elli, Matt ja pari fisua.

Matt haki meidät kahden maissa ja ajettiin Philin asunnolle. Hypättiin autosta toiseen ja lähdettiin venetraileri perässä ajelemaan järven rantaan. Keli oli edelleen hieman tuulinen, muttei läheskään yhtä paha, kuin edellispäivänä. Vene saatiin vesille nopeasti ja pojat virittelivät uisteluvavat valmiuteen. Noviisi-Elli nappasi ensimmäisen kalan ja kaiken lisäksi isoimman, mitä saatiin. Kaikenkaikkiaan viisi kirjolohta napattiin. Kun Phil alkoi tuntea itsensä aallokossa merisairaaksi, päätimme lähteä takaisin rantaan. Ajettiin Philin kämpille sapuskaa laittamaan. Pitihän kalat syödä. Chrisille oli luvattu yksi kala "palkaksi", kun hän lainasi meitä Philille. Em, yhdeksän kuukauden ikäinen labradorinnoutaja oli meitä vastassa. Olin aina kuvitellut, että Em on Mattin koira, mutta kävi ilmi, että heillä on Philin kanssa jonkinlainen koiran yhteishuoltajuus.
Ruokaa odotellessa katsottiin leffa, jonka Elli joutui valkkaamaan. Leffa oli, mikäpä muukaan kuin Braveheart. Hieman aiheutti hilpeyttä, koska Matt on kotoisin Skotlannista. Katso siinä sitten skottimiehen kanssa skottileffaa. Phil myös nauratti meitä toteamalla parinkin taistelukohtauksen yhdeydessä, että hänen ex-vaimonsa pärjäisi erittäin hyvin tuolla. (Ellin kanssa todettiin, että ex-vaimo on varmaan aiheuttanut Philin poskessa olevan valtavan arven ja vienyt puolet toisesta korvasta...) Iltakymmeneltä, kun vihdoinkin saatiin leffa loppuun, Phil kuskasi meidät kotiin. Elli käski muistuttaa, ettei enää ikinä valitsisi Braveheartia tai mitään muutakaan yli kahta tuntia kestävää leffaa. Mattin kanssa sovittiin, että "chillaillaan" jonain toisena päivänä, kun on enempi aikaa.

Keskiviikkona saimme uuden ryhmän taloon. Tämä pieni, 20 hengen porukka viihtyy meillä vain pari päivää, mutta huomenna perjantaina, on tiedossa jo uusi ryhmä. Tulevan viikonlopun ryhmä nuoria rugby-pelaajia vanhempineen, kaikkiaan 80 henkeä, on ehkä haastavin porukka meidän pienelle kolmen hengen tiimille. Mutta sisukkuudella siitä selvitään. Huumorinkukka ei onneksi meidän porukasta kuole. Viiden viikon jälkeen uskallamme jo antaa Chrisille täyslaidallisen vitsejä takaisinkin. Totesinkin yhtenä päivänä, etten tiedä olenko rohkea vai tyhmä, kun annan Chrisille samalla mitalla takaisin. Chris totesi vaan, että taidan olla tyhmästi rohkea ("Stupidly brave"). Sillä asenteella kuulemma kiivimaassa pärjää. Ja hyvin olen pärjännytkin. Ja nyt alkaa vihdoinkin tuntua siltä, että voin nauttia täällä olostani täysillä! Koti on siellä kaukana, ja rakkaat myös. Mutta elän nyt hetken täällä. Tulen kyllä kotiin, kun sen aika on. Mutta se aika ei ole vielä, aikani täällä on vasta alkanut. Ja aion ottaa siitä irti kaiken!

"He called me Princess all night..."
"Really!? Did you get home last night at all?"

"Freedom"