Alun loppua

"'Cause wild horses couldn't drag me away. Wild horses, we'll ride them some day."

Tänään jäljellä
(kuva muutaman päivän takaa)

Afterlife on biisi, joka kertoo pakenemisesta toiseen maailmaan. Nyt tavoitteena on "paeta" nykyisestä projektista ja hypätä kohti tuntematonta. Final countdown is on. Hyvästejä en aio sanoa kenellekään. Kiitos ja näkemiin tulee olemaan viimeiset sanani, jotka kynnelle kykenevät voivat lukea huuliltani, kun kurvailen ulos noista pirun metalliporteista. Ei enää ympärillä aitaa lauloi Klamydiakin, mut himaan en vielä mee. Mun TJ on kohta NOLLA (nyt se on 8)! Asiat, jotka ovat mieltämme painaneet, ovat saaneet aivan uuden valon viimeisten parin viikon aikana. Vihdoinkin olemme selvittäneet, mistä kaikki kahnaukset ja harmitukset ovat johtuneet. Nyt olo on kevyempi. Tiedämme enemmän, olemme saaneet sisäisen rauhan. Ja löytäneet tasapainon tunnemylläkän keskellä. Meidät on vallannut jännityksen sekainen innostus.

Projektin loppuun on viikko. Matkustuskuukausi alkaa toden teolla painaa niskaan. Toisaalta odotan into pinkeänä, mutta myös hieman hermostuneena, mitä tuleman pitää. Väistämättä tämä tarkoittaa sitä, että minun ja Ellin tiet tulevat myös erkanemaan. Emme ole kumpikaan oikein osanneet vielä suhtautua tähän. Ei kai olla vielä tajuttu, että tosiaan tiemme eroaa ja saamme uudet "duunikaverit" seuraaviin projekteihin. Paljon se on kyllä puheenaiheena ollut molemmin puolin, miten tästä tullaan jatkamaan eteenpäin. Onneksi voidaan aina soitelle toisillemme, ei kumpikaan kuitenkaan lopullisesti katoa.

Taupon kasvitieteellinen puutarha. Oltiin vähän myöhässä,
suurin osa rodoista ja camilleista oli jo kukkinut. Ja oli kuuma!

Positiivisena asiana näen, ettei minun tarvitse viettää koko matkustuskuukautta yksin. Saan joululahjaksi vanhempani reissaamaan kanssani. Matkasuunnitelmaan kuuluu tulivuoria, lauttamatkaa, etelän autiutta, art decoa sekä boheemia kaupunkielämää. Glow-mobiilin kierrokset nousee taivaisiin, kun päästään kurvailemaan läpi tämän upean maan. Saattaa vähän jalkapohjia jo poltella. Ennen kun suuntaan Aucklandin ihmeelliseen maailmaan, vietämme Philin ja Martinin kanssa pienimuotoiset läksiäiset BBQ-sapuskan ja viskin merkeissä. Phil lupasi grillata ja Martin lupasi opettaa minut "tavoille", koska viski on (skottien) elämän eliksiiri... Taidan hakea pullon Finlandiaa.

Glow-mobiilin ylpeä omistaja! Tällä nelikolla
kurvaillaan vähän huonommallakin kelillä.

Glow-mobiilista en olekaan aiemmin maininnut. Monien kiemuroiden ja kirosanojen jälkeen sain vihdoin viimein ostettua oman auton, ihanan, wanhan Toyota Caribin, vuosmallia yheksänkymmentä! Myyjä oli Martinin paras kaveri, joka on muuttamassa eteläsaarelle. Minun ja Ellin suureksi iloksi autosta löytyy CD-soitin. Gisbornen tripillä ostettiin pari tupla-CD:tä 90-luvun hittimusaa! (Iskä, pakkaa pari CD:tä oikeeta musaa mukaan!) Elli, joka ei auton rattiin suostu, lupasi toimia radiokeijuna, kuten aiemminkin. (Autoradiot ei jostain syystä tässä maassa tykkää minun kosketuksesta...) Farmarimallissa on tilaa vähän isommallekin porukalle, mutta olen kyllä sitä mieltä, että kun pakkaan tavarani vikana päivänä auton kyytiin, saattaa tilat käydä ahtaaksi. En ole hamstrannut tavaraa, sitä nyt on vaan vähän kertynyt... (Kenkien lukumäärää en edes kehtaa kertoa!) CD-soittimen lisäksi toinen miellyttävä yllätys oli TOIMIVA ilmastointi! Ihanaa!

Matamatan I-Site.

Ensimmäinen Glow-mobiili-trippi tehtiin pari viikkoa sitten. Vonkasimme vapaapäivän keskelle viikkoa, että päästään käymään Matamatassa hobitteja metsästämässä. Sinne siis aamutuimaan. Pienten mutkien kautta (eihän me tietenkään mitään kunnon karttaa mukaan otettu...) löydettiin perille Hobbitoniin. Hämmennykseksemme paikka oli tupaten täynnä ihmisiä. Siis TÄYNNÄ! Seuraava vapaa kierrosaika oli varttia vaille neljä iltapäivällä. Hölmöt kun kuviteltiin, että senkun mennään sinne, ei siellä kukaan arkipäivänä ole eikä me mitään buukkauksia tarvita. Virhe. Eikä sitäkään itseasiassa tiedetty, että omaehtoinen kulkeminen ei ole mahdollista, vaan kaikki kierrokset ovat opastettuja. Hetken toisiamme tuijotettiin kysymysmerkkeinä ja varattiin sitten paikat tälle iltapäivän kierrokselle, kun kerran tänne saakka oltiin ajettu.

Koska kello oli vasta kääntynyt aamupäivästä iltapäivän puolelle, mietittiin, mitä tässä ruvettaisiin tekemään. Päätettiin ajaa Matamatan I-Sitelle ideoita hakemaan. Saatiinkin hyvä vinkki infopisteen naiselta. Hän suositteli meille Wairere Falls-walkia. Olimme aiemmin lukeneet Waireren vesiputouksista, mutta kuvittelimme sen olevan paljon kauempana, kuin se todellisuudessa olikaan. Kahvit hörpittyämme hyppäsimme Glow-mobiilin kyytiin ja suuntasimme nokan kohti tuntematonta.

Jouduttiin tätä kuvaa varten jäähdyttelemään
pikkunen hetki, ettei naama punottanu ihan
niin pahasti. Taustalla Wairere Falls.

Keli oli aivan sietämättömän kuuma! Toinen oikea hellepäivä (toinen päivä, jolloin tarkeni shortsit jalassa), lämpöäasteet reilua kahtakuutta ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Upea keli, mutta pakko myöntää, että normaalisti kolme varttia kestävä kävelylenkki vei meiltä reippaasti yli tunnin (ja me ollaan todella nopeita kävelijöitä!) Suunniteltiin alkumatkasta, että mennään puoleen väliin, jossa sijaitsee ensimmäinen näköalapaikka putouksille. Jos aikaa ja energiaa riittää, kiipeämme toiset kolme varttia ylöspäin putousten huipulle.
Eipä siitä tarvinut erikseen edes neuvotella, kiivetäänkö ylös vai ei. Olo oli kuin märällä rotalla, hikeä puski niin pirusti. Eikä energiaa yksinkertaisesti enää ollut, vaikka kuinka mieli olisi tehnyt jatkaa. Ei kyllä tehnyt. Putoukset itsessään olivat aivan upeat! Ehdottomasti näkemisen ja kokemisen arvoinen reissu. Jälkikäteen on vähän jäänyt kaivelemaan mielen sopukoihin, että jonain päivänä aion ehdottomasti kiivetä koko matkan ylös saakka. (Erehdyin vilkuilemaan netin ihmeellisestä maailmasta kuvia kyseisestä paikasta...)

Vihreän lohikäärmeen
majatalo ja (alkoholiton)
siideri. (Olin kuski...)

Autolle palattuamme totesimme olevan pikkuhiljaa aika siirtyä Hobittilan ihmeelliseen maailmaan. Bussi, joka meidät kärräsi kahvila-myymälä-lipunmyyntipisteeltä "Kontuun", oli tupaten täynnä. Alkoi ahdistaa aivan saman tien. Yllätyksekseni samassa bussissa istui suomalainen pariskunta. Olen täällä ollessani tavannut ainoastaan yhden suomalaisen. Pariskunnan nainen naureskeli minulle, että hän oli kertonut miehelleen minun olevan niin suomalaisen näköinen, että uskaltaakohan kierroksen aikana sanoa ihan mitä sattuu. Kiva, että edes oman maan kansalaiset ei väitä minua saksalaiseksi, kuten kiiveillä (valitettavan usein) on tapana. Tässä kohtaa mainittakoon, että saksalaisturisteja ON todellakin joka puolella, joten ei ihme, että kiivit kuvittelevat ettei euroopassa ole muita maita kuin Iso-Britannia ja Saksa.

Hobbiton oli valtaisa pettymys meille molemmille. Kierros vedettiin niin tiukalla aikataululla ja ihmisiä oli niin valtavan paljon, että väkisinkin jäi rahastuksen maku suuhun. Kierros oli kallis ja kesti vajaan tunnin. Olihan ne hobitinkolot söpöjä, mutta jotenkin tunnelma oli kovin lässähtänyt. Ei me Ellin kanssa vaan kuuluta tähän "turistisakkiin". Vähän lannistuneina suunnattiin Glow-mobiililla takaisin kotiin. Kotikylällä nostatettiin tunnelmaa hieman ajamalla aurinkolasit päässä, auton ikkunat apposen auki ja huudattamalla Coolion Gangster's Paradisea nupit kaakossa. Koska se on vaan niin Cool! (Inside-läppä)

***

Gondooliajelulla Blue Light-likkojen kanssa.
"We are the cool kids!"

Viime viikolla päästiin maistamaan oikeaa Blue Lightin toimintaa. Setä-Warren, joka toimi niinsanotun johtajakurssin vetäjänä, pyysi meitä mukaan heidän aktiviteetteihinsa. Koska pomomme Chris oli tänä kyseisenä päivänä palaverissa Aucklandissa, hiiret hyppivät oitis pöydälle. Tottakai me haluttiin lähteä mukaan! Sitä vartenhan me nimenomaan Blue Light-projekti valittiin: halusta työskennellä nuorten kanssa. Keskiviikkoiltapäivä vietettiin teinien ohjaajina Taupon keskustassa Amazing race-tunnelmissa. Oli aivan sairaan hauskaa! Ja ne teinit, upeita ihmisiä! (Ja kovaäänisiä! Joka minut tuntee, kertokaa äänenvoimakkuus kuudella!)

Torstaina Warren halusi meidät mukaan Rotorualle. Päivän ohjelmaan kuului maisemien ihailu gondolihississä ja rinneautoilua. Saatiin leikkiä nuorten kaitsijoita ja olla menossa mukana. Naurua riitti niin, että illalla vatsalihaksia särki. Otettiin rinneautoilla kisaa teinien ja ohjaajien kanssa. Itse lensin kertaalleen radalta ulos, kun yritin väistää edessäolevaa ja vilkaisin samalla olan yli taakseni, ettei kukaan kolaroi minun kanssa. Sain aikamoiset naurut ja aplodit niin kanssa-autoilijoilta kuin hiihtohississä ylöspäin meneviltäkin ihmisiltä! En muista, koska olisin nauranut niin sydämeni kyllyydestä. Joskus elämä on vaan ylitsepääsemättömän ihanaa.

Lounasaikaan suunnattiin Rotorualla sijaitsevaan "elävään" maorikylään (Living maori village) nimeltä Whakarewarewa. Lounaaksi söimme "hangi"-aterian. Hangi on ruoan kypsennystapa, joka liippaa läheltä rosvopaistia. Maahan kaivetaan kuoppa, jonne ateria haudataan. Kuoppa täytetään laavakivillä ja päälle tehdään nuotio. Tämä tapa ottaa aikaa noin pari-kolme tuntia kypsentää lihaa. Kana ja liha oli kypsennetty tällä tavalla, tosin sillä erotuksella, että Rotoruan vulkaanisesta maaperästä nousee höyryä, joka kuumentaa nämä laavakivet, joita ruoan valmistukseen oli käytetty. Toinen tapa valmistaa ruokaa on yksinkertaisesti höyryttää ruoka tämän geotermaalisen höyryn avulla.
Kehtaan väittää, etten ole ikinä saanut niin mehevää kanaa ja mureaa lihaa! Uskomattoman hyvää. Maissi oli kypsennetty upottamalla maissintähkä kangaspussissa geotermaalisen kuumaan altaaseen. (Kyseisen altaan syvyys oli 17 metriä ja veden lämpö kiehumispisteen hujakoilla.) Lounaan jälkeen saatiin opastettu kierros maorikylässä ja paljon uutta tietoa maorikulttuurista. Kierroksen päätti upea tanssi- ja lauluesitys. Ne maorilaulut edelleenkin koskettaa! Ja haka! Joka kerta se on yhtä vaikuttava, esitti sen sitten meillä majaillut ryhmä tai All Blacks.

Taustalla pitäisi näkyä tulivuoria, vaan
pilvien takaa eivät óle aikoihin näkyneet.

Viikonloppuna päätimme, että loppuaikamme Taupolla elämme kuin turistit ja teemme kaikki turisti-jutut, mitä ehditään ja pystytään. Sunnuntaina kiipesimme Mount Tauharan huipulle, Elli kun ei ollut siellä aiemmin käynyt (itse kiipesimme sinne Martinin kanssa kuukausi takaperin). Keli oli upea, lämpöasteita n. 25 ja auringonpaistetta. Moneen kertaan on tullut naurettua, että tuo pieni "kukkula" on Suomen mittapuulla valtava, lähes yhtä korkea kuin Saana. Kiipeäminen itsessään oli aikamoisen rankkaa, koska polku on täynnä juuria ja kiviä ja nousee todella jyrkästi ylöspäin ja koska päivä oli jälleen kuuma, otimme oman aikamme kiivetessämme. Maisemat olivat kertakaikkiaan upeat, vaikka Taupo-järven takana häämöttävät tulivuoret olivat pilvien takana näkymättömissä.

Oikopolku ja huima poseeraus...

Maanantaina käytiin kokeilemassa Parasailia, tarkoittaen laskuvarjoa, jota vedetään veneen perässä. (http://www.bigskyparasail.co.nz/) Upea kokemus liitää varjolla 800 jalan korkeudessa, pudota vapaapudotuksella veden korkeudelle niin, että varpaat hipoivat veden pintaa ja taas ylös.
Veneen kipparina toimi Martinin uusi kämppäkaveri Lloydo, joka meinasi aiheuttaa minussa hermoromahduksen edellisenä lauantaina, kun vierailin heidän kämpillään. Niin ADHD-tapausta en ole ihan hetkeen tavannut. Olinkin ehtinyt kertoa hänestä Ellille jo aiemmin. Olimme lyöneet Martinin kanssa kympistä vetoa, pitääkö Elli Lloydosta vai ei. Minun väittämän mukaan ei. Ja olin oikeassa. Elli lähetti Martinille viestin Paraseilin jälkeen ja kuvaili Lloydoa sanoin "Like an American who has forgot to take his medicines" (kuten amerikkalainen, joka on unohtanut ottaa lääkkeensä). Martrin oli samaa mieltä kuvauksen suhteen. Työssään Lloydo tuntui olevan vertaansa vailla, vaikka olihan siinä hieman aistittavissa, ettei kaikki muumit välttämättä ole laaksossa. Ihan hauska kaveri, mutta puhuu aivan liikaa puutaheinää ja on muutenkin aivan liian iloinen minun makuuni.

Mount Tauhara ja harvinainen Tauharan hylje

Tiistaina oli mahdottoman upea päivä. Töiden ja pikaisen suihkun jälkeen tempaisin upouuden kesämekon päälle ja painuttiin Ellin kanssa keskustaan. Olin edellisenä iltana tulostanut kartan Taupon keskustassa sijaitsevista graffiti-taideteoksista. Täällä on tapana vuosittain järjestää Graffiato-taidetapahtuma, jossa graffitimaalarit pääsevät toteuttamaan itseään. (Täältä voi vilkuilla galleriaa, mikäli innostaa: http://www.greatlaketaupo.com/events/iconic-events/graffiato-street-art/) Näitä graffiteja löytyy parisenkymmentä ympäri keskustaa. Harva seinä on ihan pelkästään blankko. Leikittiin siis turisteja ja käveltiin ympäri keskusta-alueen sivukatuja, joita ei oltu aiemmin edes huomattu. Kierroksen päätteeksi totesimme, että olemme ansainneet siiderit. Kelikin oli mitä parhain auringon porottaessa pilvettömältä taivaalta. Painuttiin järvenrantabulevardille ihailemaan upeaa, tyynenä kimaltelevaa Taupo-järveä ja nautiskelemaan Spight'sia. Joskus sitä tosiaan pitää hemmotella itseään. Ja luulen, että olemme sen todellakin ansainneet.

Viikon päästä torstaina on meidän viimeinen työpäivä. Sen jälkeen saamme pakata kamamme rauhassa ja siivota jälkemme. Perjantaina suuntaamme keskustaan viettämään "viimeistä ehtoollista" Ellin kanssa. Elli suuntaa lauantaiaamuna etelään, minun jäädessä vielä yhdeksi yöksi niin rakkaaksi muodostuneisiin Taupon maisemiin ja sunnuntaina pohjoiseen, Aucklandiin odottelemaan itselleni rakkaimpia ihmisiä, Mamaa ja Iskää.

"Why you hate me?"

"I can't remember."

"Dick?"

"Now I remember!"