Ihmissusi ulvoo täysikuun aikaan

Auringonnousu Aucklandin yllä

Siirryimme talviaikaan pari viikkoa sitten. Pimeys laskeutuu jo seitsemän aikaan ja päivät käyvät koko ajan lyhyemmiksi. Kelit ovat alkaneet kylmenemään. Talvi on tulossa. Turangin talvi. Kuten järven pohjoispuolellakin, täällä tulee olemaan jäätävän kylmä. Takassa, tai no ennemminkin kamiinassa, jota hädin tuskin voi tulisijaksi kutsua, palaa tulet lähes kaiken aikaa, jos vain joku on kotona pitämässä sitä yllä. Talon eristys on olematon ja koska kamiina ei varaa lämpöä, lämpö on totaalisesti kadonnut, kun tulet sammuvat. Kaivoin jo villasukatkin esiin. Nyt harmittaa, ettei tullut varattua paksumpia villasukkia mukaan. Craftin lämpökerrastonkin laitoin kirppikselle edellisen projektin jälkeen (se oli hieman liian pieni).

Monet päivät ovat muistuttaneet Suomen syyskuusta. Sadepäivät ovat harmaita ja auringon paistaessa ilma on viileä ja raikas. Parhaimpia ulkoilukelejä. Tosin huonosti on ollut aikaa ulkoiluun. Työt ja boot camp ovat pitäneet kiireisenä ja vapaapäiville on tietenkin sattunut ne kaikkein huonoimmat kelit.

Hyppään hieman ajassa taaksepäin ja alan muistella reissuani pohjoiseen. Ajomatka tuntui ottavan ikuisuuden, kun suuntasin autoni nokan ykköstietä Aucklandiin. Tietöitä oli matkalla enemmän kuin tarpeeksi ja matka taittui todella hitaasti. Kun viimein pääsin määränpäähäni Hendersoniin, Elli odotti minua Mount Tabor Trustin ”vitostalon” pihalla. Molempien kasvoilta heijastui odottava jännitys: emme olleet nähneet yli kahteen kuukauteen ja kumpikin mietittiin, millä tavalla ”uusi” elämä uudessa projektissa on vaikuttanut, onko tässä vielä se sama ihminen, johon tutustuttiin ensimmäisen projektin aikana. Aika nopeasti tulimme siihen lopputulokseen, että vaikka moni asia meidän elämissä on muuttunut, me emme ole itse muuttuneet oikeastaan mihinkään suuntaan. Sama Elli se edelleen oli.

Tyyni valtameri @Cape Reinga

Kun sain tavarani purettua autosta, suuntasimme Hendersonin kuuluisille yömarkkinoille. Markkinat järjestettiin parkkihallin katutasossa. Ensireaktioni oli ääneen lausuttu Vau! Tunnelma oli aivan upea! Alun perin meidän oli tarkoitus mennä sinne syömään, mutta muutimme suunnitelmaa, koska Ellin työpaikan illalliselta oli jäänyt niin paljon ylijäämäruokaa. Mutta markkinoiden ruokakojut, joita oli kymmenittäin, vetivät kuitenkin vastustamattomasti puoleensa. Ruokia oli joka puolelta maailmaa. Nappasimme jälkkäriksi vaniljajäätelöt, joihin sai valita oman makunsa mukaan hedelmiä ja marjoja. Itse valitsin sekamarja-jäätelön. Jätskiä syöden kiertelimme katsomassa myyntikojuja. Aikamme markkinahuumaa ihmeteltyämme teimme pienen kävelylenkin Hendersonin ”keskusta-alueella”. Vaikka kyse on Uuden-Seelannin suurimmasta kaupungista, suurkaupungin tunnelmaa oli hankala löytää. Henderson on boheemilla tavalla moderni ja jollakin kierolla tavalla se tuntui jopa kotoisalta. En ihmettele enää ollenkaan, että Elli on viihtynyt siellä todella hyvin.

Mihinkähän seuraavaksi?

Aamulla heräsimme ennen seitsemää. Elli valmisti minulle aamupalan, kuten hänellä oli tapana edellisessäkin projektissa (olin edellisenä iltana kertonut, etten ole syönyt aamupalaa uuteen projektiini saapumisen jälkeen…) Pakkasimme eväät matkaan ja hyppäsimme Glow-mobiiliin. Matka tyssäsi melkein heti alkuunsa Aucklandin aamuruuhkaan. Tunnin verran madeltuamme auringon noustessa samaan tahtiin pääsimme vihdoin matkaan. Ajelimme rauhakseltaan useasti pysähdellen kuvia ottamaan ja maisemia ihailemaan. Tuntui jotenkin epätodelliselta. Whangarein kohdilla alkoi sataa, mutta pohjoisempana keli alkoi hiljalleen kirkastua. Pidimme lounastauon Moerewan kylässä pienessä puistossa. 

Saavuimme Kaitaiaan kolmen maissa päivällä. Elli oli varannut meille hostellihuoneen yhdeksi yöksi Kaitaiasta. Hostelliin emme päässeet kuitenkaan kirjautumaan, sillä henkilökunta oli jättänyt oveen lapun ”palaan kahdenkymmenen minuutin päästä”. Naureskeltiin, että mistähän alkaen tämä kaksikymmenminuuttinen pitäisi laskea. Päätimme jättää auton parkkiin hostellin takapihalle ja lähteä metsästämään kahvilaa. Mukava pikkukahvila löytyikin kylän toiselta laidalta. Kun vihdoin pääsimme kirjautumaan sisään hostelliin, olimme molemmat niin väsyneitä, että päätimme valmistaa illallisen ja ottaa rauhallisesti. Illalliseksi oli peuran jauheliha-bolognesea ja pastaa ja kyytipojaksi mitäpäs muutakaan kuin Isaacsin omenasiideriä. Tutustuimme pariin paikalliseen kaveriin ja päätimme yhteistuumin lähteä juhlistamaan Pyhän Patrikin päivää paikalliseen kuppilaan. Ilta sujuikin mukavasti, mutta Tuhkimot päättivät jättää seuralaisensa ennen keskiyötä ja painua nukkumaan. Nukutti muuten todella makeasti.

Cape Reignan kuuluisa
majakka

Herättyämme seuraavana aamuna emme pitäneet kiirettä. Puettiin ja pakattiin tavaramme ulos huoneesta ennen kymmentä, koska uloskirjautumisaika on tässä maassa kymmeneltä hyvin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Päätimme kuitenkin jäädä hetkeksi hostellille aamupalaa syömään ja valmistelemaan päivän ohjelmaa. Suunnitelmamme vei meidät ensin maan pohjoisimpaan kärkeen, Cape Reingaan. Olimme molemmat hieman yllättyneitä paikalle päästyämme, pikkuruinen majakka tuntui sijaitsevan aivan väärässä paikassa! Muutenkaan postikorttimaisema ei ollut kovin postikorttimainen kymmenine (satoine) ihmisineen. Alkoi vähän ahdistaa. Mutta olimme täällä.

Keli oli mitä ihanin, aurinkoinen ja helteinen. Käpöttelimme rauhakseltaan majakan juureen ihmisvilinän keskelle ja saimme pari tosi hyvää kuvaa. Päätimme pitää lounastauon pienen kukkulan laella. Yritimme hahmottaa merestä merkkejä Tasmanian meren ja Tyynen valtameren kohtauspaikasta ja aika varmasti onnistuimme sen myös havaitsemaan. Verivirrat kulkevat tässä kohtaa eri suuntiin ja aiemmin olin kuullut, että kyseisen kohdan huomaa helposti, se on kuin veteen piirretty viiva, kirjaimellisesti. Näin helposti se ei kuitenkaan käynyt vaan paikan havaitseminen otti useamman minuutin.

Puolen päivän jälkeen hyppäsimme takaisin autoon ja lähdimme kurvailemaan samaa reittiä takaisin, jota pitkin olimme ylös ajaneetkin. Olimme matkalla nähneet risteyksen, jossa oleva kyltti kertoi sivutien johtavan Te Pakin jättiläisdyyneille. Ilmaista huvia, joten olihan se nähtävä. Sinne siis. Dyynit olivat todella valtavia. Näimme useita ihmisiä laskemassa mäkeä hiekkasurffilaudoilla. Näytti todella hauskalta. Itse emme olleet sand surfing boardeja vuokranneet emmekä kehdanneet keneltäkään kysyä lainaksi, joten tyydyimme katsomaan ja naureskelemaan. Dyynien päälle kipuaminen ei ollutkaan niin helposti tehty, kun kevyt hiekka antoi jalkojen alla periksi. Jossakin kohtaa piti vetää neliveto päälle ja kontata jyrkimpien kohtien yli. Dyynien laella tuuli aivan valtavan kovaa ja hiekkaa pöllysi joka paikkaan. Mutta olipahan maisemat! Silmät sirrillään kuljeskeltiin dyynien laella ja yritettiin ottaa kuvia samalla kameroitamme suojellen. Turhaksihan se osoittautui, takaisin autolle päästyämme joka ikinen paikka oli täynnä hiekkaa. Pesin hiekanjyviä hiuksistani vielä viikko reissun jälkeen. Saatiinpahan luonnollinen ihokuorinta.

Dyyneiltä suunnattiin takaisin Kaitaiaa kohti, mutta juuri ennen kylille pääsyä otimme kurssin itään. Tarkoituksemme oli yöpyä Whangareissa, jonne päätimme ottaa kiertotien valtatie kympin kautta, ettei tarvitsisi taas ajella samoja teitä takaisin. Whangareihin saavuimme auringonlaskun aikaan. Edelliseltä päivältä oli jäänyt sapuskaa tällekin päivälle, joten illallisesta ei tarvinnut huolehtia. Alkupalaksi paistoin Timin kotitekoisia peuranlihamakkaroita.

90 Mile Beach tuolla dyynien takana

Whangarei Falls

Satumetsä

Sunnuntai alkoi aurinkoisesti. Olimme päättäneet, ettemme pitäisi mitään kiirettä, vaikka meidän pitikin palata samana iltana takaisin kotiin. Aamupäivän vietimme Whangarei Falls-vesiputouksilla ja AH Reed memorial parkissa käpötellen, vesiputouksia ja maisemia ihaillen ja valtavia kauri-puita ihmetellen. ”Eksyimme” myös kielletyille teille, suljetulle McKinnon Falls:lle johtavalle polulle. Polku oli muuten hyvässä kunnossa, mutta juuri ennen putouksia tielle oli kaatunut iso puu. Nauratti, että DOC on taas ollut asialla – kun ei ole resursseja kunnostaa polkua, suljetaan se kokonaan. Kiivimäistä. Tämä ei itse asiassa ole DOC:n vika: on valitettavasti totista totta, että DOC on ollut olemassa 30 vuotta (1.4.1987 alkaen), eikä sillä ole koskaan mennyt taloudellisesti näin huonosti. DOC on hallitusvetoinen ja riippuvainen hallituksen rahoituksesta. (Juttua tästä oli jopa telkkarissa: https://www.facebook.com/TheProjectNZ/videos/967754710027849/). Resursseja ei vain ole tekemään kaikkea sitä työtä, jota heidän odotetaan tekevän.

Pakollinen riippusiltakuva

McKinnon Falls

Iltapäivällä katsastimme Whangarein keskustan. Vaikutti todella viihtyisältä paikalta. Tännekin voi siis tulevaisuudessa palata. Kävimme hörppäämässä kahvi israelilaisessa kahvilassa. Kahvi oli perinteinen long black. Näitä kahvilahetkiä olen kaivannut Ellin seurassa kaikkein eniten. Kahvilat olivat meille aiemmin kuin harrastus.

Kahvia ja porkkanakakkua kermavaahdolla tietenkin.

Kahvit hörpittyämme oli aika hypätä jälleen auton rattiin ja huristella kohti kotia. Pahimmat liikenneruuhkat välttääksemme (ja itse asiassa vahingossa, koska navigaattori sekosi jossakin kohtaa matkalla…) ajoimme kiertotien kautta (VT 16) Wellsfordista Helensvillen kautta takaisin Hendersoniin. Tämä kiertotie oli luultavasti ykköstietä nopeampi, sillä paluuliikenne aiheutti Aucklandin päässä järjettömän pitkät ruuhkajonot, ja maisematkin olivat mukavaa vaihtelua. Söin illallisen Ellin työpaikalla, jonka jälkeen oli aika jatkaa matkaa yksin takaisin keskimaahan. Soitin matkan varrella Philille, josko hän voisi majoittaa minut yhdeksi yöksi Taupolla, koska kello oli jo puoli kuusi illalla ja kotiin Turangiin menisi noin nelisen tuntia. Säästyisi yksi ajotunti illasta, jos voisin parkkeerata Taupolle, eikä tarvitsisi ajella pimeässä. Philille tämä järjestely sopi, joten sain huokaista helpotuksesta. Pimeys laskeutui Tokoroalla, josta oli vielä tunti Taupolle. Siitä onkin jo hetki aikaa, kun on viimeksi tarvinnut pimeässä ajaa.

Auringonlasku Acasian Bayn yllä Philin terassilta

Martin, Adam ja Phil sekä heidän ystävänsä Chrystal ja Martinin tyttöystävä Lavén olivat syömässä Lone Starissa, johon minutkin kutsuttiin. Phil oli ystävällisyyttään tilannut minullekin kana-aterian. En valittanut ollenkaan ja minulle tarjottu oluttuoppikin tyhjeni kiitettävään tahtiin. Eipä tarvitsisi enää ajaa tämän illan aikana! Mahtava viikonloppu mahtavassa seurassa. Mutta olihan se ihana fiilis seuraavana päivänä palata takaisin kotiin tuttuihin kuvioihin. Kotiin, siltä se todellakin tuntui!

Maaliskuun lopulla koitti suuri päivä, kun teini-ikäiset Whiomme pääsivät vihdoinkin muuttamaan uuteen kotiinsa Tongariro-joelle. Pääsimme osallistumaan tähän merkittävään päivään yhdessä Ohakunen Kiwi and Whio Forever johtajakurssilaisten kanssa. Kaiken kaikkiaan 10 teinisorsaa muutti ympäri pohjoissaarta ja meidän viimeisessä ryhmässämme Kaimanawan metsään muutti neljä sorsaa. Kaimanawan metsä on todella kaunista seutua ja Tongariro-joki virtaa siellä valtoimenaan. Upeat maisemat ja mitä parhain ympäristö näille virtaavissa vesissä eläville linnuille. Mukana meillä oli myös Malcom upean kiivi- ja whiokoiransa Fernin kanssa. Fernin tehtävä on etsiä ja ilmaista kiivien ja whiojen pesät, jotta mahdolliset munat saadaan kerättyä kasvattamoihin ja sairaat linnut otettua kiinni hoitotoimenpiteitä varten. (Lisää Fernistä DOC:n blogissa: https://blog.doc.govt.nz/2013/03/28/fern-whio-dog/)

Oli ihana kuulla, miten onnellisesti nämä pienet sorsat piipittivät päästyään polskimaan virtaavaan jokeen! Huomasi kyllä, että nämä yksilöt olivat tottuneet ihmisiin, sillä veteen päästyään ne eivät yrittäneetkään lähteä karkuun vaan polskivat meidän ilona pitkän aikaa uutta ympäristöään onnellisesti tutkaillen, joessa pärskien ja kivillä hyppien.

Onnelliset

Whio-koira Fern

Työpäivät ovat soljuneet kuin tanssi. Yhtenä päivänä pääsin DOC-vuorollani järvelle pikkuruisella Whio-nimisellä paatilla kissakalaverkkoja nostamaan. Kissakala on aikanaan vahingossa vapautettu Taupo-järveen, jonka jälkeen populaatio on lähtenyt kasvuun. Tästä närkästyneet kalastajat vaativat, että kissakalakantaa on valvottava, joten tämä jäi tietenkin DOC:n harteille. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kissakalat pyydystetään, nukutetaan ja leikataan auki, jonka jälkeen vatsan sisältö tutkitaan. Tarkoituksena on saada selville, uhkaako kissakalakanta paikallista kalakantaa syömällä näiltä kaiken ravinnon. DOC on tullut siihen lopputulokseen, ettei kissakala ole uhka, mutta tutkimista ei ole koskaan lopetettu. Eipä yllättänyt.

Kissakalaepisodin jälkeen palattiin takaisin järvelle. Ajettiin ensin Taupon 3 Mile Bay:lle, josta pudotimme veneen vesille. Pyyhälsimme järven luoteispuolelle tekemään kalastuksenvalvontaa (ja tietenkin siinä samalla kalastamaan itsekin). Muutamat luvat saatiinkin tarkastettua ja positiivisena yllätyksenä todettiin, että jokaisella oli luvat kunnossa. Osana valvontaa punnitsimme ja mittasimme kaikki kalat. Komeita olivat. Järvi oli todella hiljainen, ei montaakaan venettä ollut liikenteessä. Keli oli aurinkoinen ja lämmin. Ohitettiin Maori-kalliokaiverrukset itse kalastellen. Työparini Jeremy saikin kaksi valtavan komeaa kirjolohta ja täytin kalastuksenvalvontakaavakkeen myös hänen osaltaan. Minulla ei käynyt edes pientä nykyä. Eipä haitannut, nautiskelin muuten vaan. Paluumatkalla Jeremy luovutti ruorin minulle ja pääsin kaahaamaan takaisin 3 Mile Bay:lle. Jeremy meinasi navigoida meidät väärään rantaan, mutta itse tottuneempana merenkulkijana olin paikantanut veneenlaskupaikkamme hyvin jo ennen lähtöämme ja suunnistin oikeaan lahdelmaan. Muuten niin täydellinen työpäiväni sai harmillisen käänteen, kun unohdin rakkaan Street Wise:n juomapulloni rantaan traileria kiinnittäessäni. Olin saanut sen lahjaksi Street Wise Coffeen kahvikärryn omistajalta kiitoksena hyvästä asiakkuudesta. Pitänee mennä Taupolle kokeilemaan onneani, jos vaikka saisin uuden, jos oikein nöyrästi pyydän.

Järvimaisemaa Turangin suuntaan

Kippari Sihvola

Yksi ei niin mukava juttu tapahtui parisen viikkoa sitten kun eräänä lauantaiaamuna saavuin töihin. Löysin meidän buggyn (golf-kärry) DOC-rakennusten takaa. Tämä ihmetytti, sillä normaalisti buggyn paikka on työpajassa lukkojen takana. Hälytyskellojen pärinä voimistui, kun huomasin, että virrat oli jätetty päälle. Mitä ihmettä!? Hiippailin kahvihuoneeseen (joka on samaa rakennusta työpajan kanssa) ja järkytyksekseni huomasin, että ikkuna oli rikottu heittämällä valtava kivi sen läpi, jonka jälkeen työpajan ovi oli murrettu auki. Myös avainkaapin avain oli löydetty ja suurin osa avaimista kadoksissa, mukaan lukien meidän yleisavain, joka käy keskuksen rakennusten lisäksi myös keskustassa oleviin DOC-rakennuksiin. Ei siinä auttanut muu, kuin ruveta soittelemaan poliisia ja DOC-vastuuhenkilöä, joka tosin ei koskaan vastannut puhelimeen. Tein rikosilmoituksen puhelimessa. Että inhoan tämän kaltaisia virallisia puheluita! Mutta ei siinä muukaan auttanut, kun parhaan mukaan yrittää sopertaa kaikki, mitä kykenin muistamaan. Toisaalta huvitti, enpä ole koskaan aiemmin tehnyt rikosilmoitusta ja piti senkin kokemuksen vuoksi tulla toiselle puolelle palloa.

Poliisin kerrottiin jossakin vaiheessa olevan yhteyksissä minuun, mutta kukaan ei osannut sanoa aikaa. Jätin omat yhteystietoni poliisille yhteydenottoa varten, sillä DOC-pomo ei ollut vielä ehtinyt paikan päälle (olin saanut häneen yhteyden rikosilmoituksen tekemisen jälkeen). Kahden maissa iltapäivällä puhelin soikin. Andy-niminen poliisisetä soitteli, muttei huonojen yhteyksien takia kuullut minun puhettani ollenkaan. Pariin kertaan soiteltiin puolin ja toisin, tuloksetta ja hetkeä myöhemmin sain tekstiviestin: ”Sopiiko, jos saavun sinne huomenna?” Vastasin, että sopii ja kysäisin kellonaikaa. Kerroin olevani paikalla aamu kahdeksasta eteenpäin. Sain vastauksena, että hän tulee yhdeksän maissa, johon vastasin ”Cool”. Lievästi ottaen nauratti jälkikäteen. Näin sitä kommunikoidaan virkavallan kanssa! Seuraava aamu menikin paikkoja esitellessä ja tapahtumia kertaillessa.

Pääsiäisviikonloppu oli järkyttävän kiireinen. Lauantaina oli lasten kalastuspäivä ja osallistujia oli parisensataa. Saimme Davidin kanssa pulputtaa kaiken päivää ohjeita jaellen. Sulkemisajan jälkeen totesimme, että olimme olleet valtavan hyvä tiimi. Sama jatkuisi seuraavana päivänä.

Sunnuntain vieraana meillä oli Zephyr-kerho, 115 autoharrastajaa. En ole koskaan nähnyt vierailijakeskusta niin tupaten täynnä yhdellä kertaa. Muutoinkin vierailijoita riitti lähes jonoksi asti. En siis saanut kiireen vuoksi tilaisuutta käydä pällistelemässä näitä ihania zephyr-autoja. Pääsiäismaanantaina oli minun vuoroni siirtyä yhtä ikäluokkaa ylemmäs. 28-vuotissyntymäpäiväni kunniaksi kävin tekemässä 8 kilometrin juoksulenkin Tongariro-joen varrella. Kyllä vanhakin näköjään vielä jaksaa! Tosin kieroutunut selkäni aiheutti ongelmia vasemmalle lonkalle, joka tuntuu tänään kuin vanhan muorin kuluneelta lonkalta.

Haikeus alkaa toden teolla painaa, tasan kolmen kuukauden päästä istun lentokoneessa matkalla kotiin. Mihin tämä aika on hävinnyt? Alkaa olla aika tehdä uusia suunnitelmia ja alkaa unelmoida uusista kuvioista, tämä unelma kun on jo käynyt toteen.

Dream big - live bigger