Kun vain maastopyörällä pääsee.

Viime viikon ehdottomiin kohokohtiin kuuluu fillareiden huolto ja "koeajo". Saatiin pomolta maastopyörät, jotta pääsisimme helpommin (ja itsenäisemmin) liikkumaan paikasta toiseen. Koska polkupyörä on ollut teinivuosinani lähes ainoa kulkupelini, tuntui pyöräily nytkin luontevalta vaihtoehdolta liikkumiseen paikasta A paikkaan B ja kaikkialle siltä väliltä. (Okei, en ole ollut teini enää kymmeneen vuoteen...) Toisinaan oman auton ostaminen on käynyt kyllä mielessä ja kyllä se varmasti tulee hankittua, kunhan joskus saan aikaiseksi.

Maastopyöräreitti Waikato-joen varrella.
(Pyöräilykypäränkäyttö on Uudessa-Seelannissa pakollista!)

Kahdeksan päivän työputken jälkeen saimme tiistain ja keskiviikon vapaaksi. Tiistaina nautimme upeasta keväisestä säästä kävelemällä Thermal Spa Parkista Huka Fallsien kautta kotiin Wairakei Villageen Waikato-joen rantamaisemissa. Matkaa taittui kolmisen tuntia ja maisemat oli mitä uskomattomampia. Aurinko paistoi lämpimästi. Kevät on ihan ovella! Keleistä pitää kyllä sen verran sanoa, että ilma ei oikeasti ole niin lämmin, kuin auringossa tuntuu. Petolliset kevätilmat, sanoisi äitikin! (Terveisiä vaan syksyiseen Suomeen!)
Matkalla kuulimme ja näimmekin Tui-linnun laulavan. Mielenkiintoista, koska tavallisesti tunnistan lintuja huonosti jopa kotimaassa, mutta tämän yksilön nähtyäni tiesin heti, mikä pulu on kyseessä. Alkuun Tuin laulu oli hyvinkin kaunista, mutta lopuksi muuttui variksenkin "laulua" karmeammaksi rääkkymiseksi. Nauroimme vatsamme kipeäksi sitä kuunnellessamme. Suomeen palattuani halukkaat ja kykenevät voivat tulla kuuntelemaan näitä sulosointuja videon merkeissä. Tuli mieleen, että Pink Floyd olisi voinut käyttää tämän linnun laulua biiseissään. (Pitänee ottaa yhteys David Gilmoureen... Yeah, in my dreams...)

Ei niin kylmää, kuin kehtasivat väittää! Huka Fallsien yläjuoksulta.

Keskiviikkona uskaltauduimme kokeilemaan saamiamme fillareita. Matkaa Wairakei Villagesta keskustaan valtatien kautta on n. 10km, Huka Fallsien kautta jotakuinkin 12km ja maastopyöräreittiä pitkin... Määrittämätön. Kuljimme jälleen Waikato-joen rantaa, toista puolta tosin kuin edellispäivänä. Tähän matkaan meiltä meni yhteensä 2 tuntia! (Huomioikaa edellispäivän kävelyaika, kuvauspysähdykset + kävellen vielä pidempi matka.) Olikohan fillarointi sittenkään meidän laji!? No tietenkin on! Tai jos ei, se on muiden ongelma, aiomme joka tapauksessa toteuttaa sitä olemattomista maastopyöräilytaidoistamme (ja omaa elämää elävistä, "toimin silloin kuin huvittaa"-Shimanon vaihteista) huolimatta.

Satumetsä kotimatkan varrella. Puron vesi on polttavan kuumaa.

Monen ylämäen ja mutkan aiheuttaman fillarikolarin jälkeen pääsimme kuin pääsimmekin viimein keskustaan. Pakko sanoa, että rakastan tätä paikkaa jo nyt. Ansiokkaan ja urhoollisen pyöräilyn jälkeen koimme ansainneemme kahvit ja jotain suussasulavaa herkkua. Suuntasimme siis suosikkikahvilaamme (jossa olimme käyneet jopa kerran aiemmin...) Edellisellä kerralla tiskin takana oli mukava nuori naishenkilö, tällä kertaa meitä odotteli tumma, pitkähiuksinen Maorimies, iältään meidän ikäluokkaa. Ensivilkaisulta saimme uuden syyn (erinomaisten pannukakkujen ja ilmaisen wifin lisäksi) pitää tätä kahvilaa suosikkinamme.

Kotimatka ei meiltä ottanutkaan enää kuin vajaan tunnin. Ymmärrettyämme, että voimme polkea myös teitä pitkin eikä pelkästään extreme-pätkiä, totesimme, ettei matka keskustaan olekaan niin kamala, kuin alkuun kuvittelimme. Sanottakoon kuitenkin, että seuraavana päivänä p*rse, reidet ja pohkeet antoi kiitostaan edellispäivän uroteoista. Tosin en valita, todistettavasti minulla on olemassa lihaksia!
Muutamaan otteeseen oli pakko pysähtyä ihailemaan kuumien lähteiden aikaansaamia polttavan kuumana höyryäviä puroja. Niin kirkasta vettä en ole nähnyt koskaan. Purojen pohja hohti valkoista ja neonvihreää, vulkaanisten mineraalien aiheuttama ilmiö. Ihan kuin saduista! Myös ympäröivä metsä on henkeäsalpaavan kaunis. Tovi siinä hiljaa vietettiin ja yhteen ääneen huokailtiin.

Apina treenaa puuhun kiipeämistä.

Lauantaina suuntasimme fillarit jälleen kohti keskustaa markkinoille, jotka järjestetään joka lauantai. Markkinat olivat pienet, mutta sitäkin tunnelmallisemmat. Ihanien vastaleivottujen leivosten tuoksu sai pään sekaisin. Turistivaiheen ollessa vielä akuutti, katselimme jopa tuliaisia perheillemme. (Koskahan sitä oikeasti tajuaa, että minulla on täällä aikaa vielä seuraavat 11 kuukautta!?) Ihmiset olivat hyväntuulisia ja kiivien tapaan erittäin ystävällisiä. Saimme kullanarvoisia vinkkejä eräältä valokuvaajanaiselta ja hän lupautui halutessamme viemään meidät pienelle ajelulle lähiympäristöön ja kertoi nettisivustosta, jossa voi tehdä erittäin hyviä diilejä (bookme.co.nz). Lupasimme olla yhteydessä. Kiitokseksi ostin naiselta kaksi postikorttia, jotka pitäisi muistaa lähettää. Toinen postikorteista on omistettu tuttavalleni kotikylällä Suomessa. Tarkoituksena on lähettää kortti postimerkin sijasta hedelmätarralla. Saa nähdä, näkeekö kortti koskaan Kaipiaisten kylää.

Kotiin päin polkiessamme tapasimme matkalla Rock'n Ropes-puiston omistajan Mattin. Olimme ilmeisesti jättäneet häneen lähtemättömän vaikutuksen, koska hän juoksi tervehtimään meitä vaikka oli juuri lähdössä kotiin. Tovi siinä vierähti jutustellessa ja Matt naureskeli meille, että olimme lähteneet päiväksi pois Chrisin vaikutusalueelta. Vaikka Chris onkin yksi upeimmista ja ystävällisimmistä ihmisistä, joita tunnen, joskus se jatkuva puhuminen on vain liikaa. Myötätunnosta tai ihan vaan ystävällisyyttään Matt pyysi meitä jonakin iltana seurakseen ja juomaan vaikka oluset. Mikäs siinä, luvattiin mennä, onhan se kiva saada ikäistään seuraa täältäkin päin. Ohimennen selvisi myös, että Matt on alkujaan kotoisin Skotlannista. Olisihan se pitänyt arvata, harvalla kiivillä nimittäin on brittiläisittäin punaiset hiukset ja paljon pisamia kasvoissa ja käsivarsissa. Sitä emme tulleet kysyneeksi, miten ihmeessä hän on päätynyt Uuteen-Seelantiin. Otimmekin missioksi selvittää asia seuraavan viiden kuukauden aikana.

Muistoja viime viikolta. Matt antaa ohjeita jättiläisen keinuun.

Elli keinuu. Ps. Mun suorituksesta on videotodiste!

Kotimatkalla luulimme aiheuttavamme pahennusta, sillä parikin autoa ohiajaessaa huudatti äänitorvea meidän kohdalla. Totesimme tyynen rauhallisesti, että eipä sillä meille väliä, kun emme ymmärtäneet sen tarkoitusta ja "eihän meitä täällä kukaan tunne". Olimme harvinaisen väärässä!

Illalla suuntasimme Wairakain kyläpubiin. Matt oli muistuttanut meitä aiemmin, että All Blacks (NZ:n rugby-joukkue) pelaisi tänään Australiaa vastaan. Aiemmin edellisellä viikolla pubissa pyörähtäessämme laitoimme merkille, että siellä näytettäisiin kaikki All Blacksien matsit. Ilmeisesti olimme käsittäneet väärin, pubissa näytetään ainoastaan kotimatsit ja tällä kertaa kyseinen ottelu pelattiin Australiassa. Seuraava kotiottelu olisi viikon päästä.

Pubissa ei siis näkynytkään rugbya vaan tanssilattian nurkkaan oli ahdettu livebändi. Ovesta siisään astuessamme tunne oli kuin huonosta länkkärielokuvasta. Vaikka bändi jatkoikin soittamistaan, muuten aika pysähtyi muutaman sekunnin ajaksi. Tunsimme polttavan katseen selässämme. Muukalaisia! Wairakain kylässä! Ja vielä kehtaavat tulla baariin!

Kävimme tiskiltä tilaamassa kaljat ja livahdettiin baarin pimeimpään nurkkapöytään istumaan. Ensimmäisen tuopin ajan saimme olla rauhassa, tuntui jopa tylsältä istua siellä. Bändin musiikki oli kuitenkin hyvää! Taukoa pitäessään bändin basisti tuli meitä jututtamaan. Siitä se sitten lähti, loppuillasta lähes jokainen baarissa ollut henkilö tiesi, keitä me olemme ja mistä me tulemme.

Tosin emme olleet jääneet huomaamatta aiemminkaan. Useampi kyläläisistä oli nähnyt kaksi hullua eurooppalaista fillareineen sotkemassa valtatien varressa kohti viimeistä (pirun jyrkkää ja pitkää) mäkeä ennen kotia. Saimme kuulla olevamme hieman vinksahtaneita, eihän täällä kukaan mene fillarin kanssa keskustaan! Eräs ikäisemme kylällä asuva herrasmies nimeltään Sam naureskeli nähneensä meidät valtatien varressa totisina ja lopen uupuneina päivän urheilusuoritusten jälkeen. Pilke silmäkulmassaan hän kertoi tööttäilleensä meille ja yrittäneensä vilkuttaa, että huomaisimme hänet. Olimme kuulemma vain hämmentyneinä ja nokka pystyssä jatkaneet matkaa. Kysyin, miksei hän pysähtynyt ja hän totesi, ettei kehdannut. Jos olisimme olleet tienvarressa peukut pystyssä liftaamassa, hän olisi parkkeerannut kuulemma saman tien. Seuraavalla kerralla sitten tiedettäisiin tämäkin, aina kun harmaa pick up ajaa ohi, pitää nostaa peukku pystyyn!

Perjantai ja palkkapäivä, Chrisin kotitekoista olutta.
On muuten hyvää!

Sam ja hänen useampi setänsä ja tätinsä viihtyi seurassamme pilkkuun saakka. Sam kertoi heidän harrastavan metsästystä ja kalastusta ja kertoi, että jos haluamme kokea "oikean kiivien elämäntavan", hän veisi meidät mielellään metsästämään ja kalastamaan sekä tekemään rosvopaistia kiivien tapaan (kuopassa paistamista laavakivien avulla. Chris kertoi tästä tavasta joskus, mutta kun puolet kerrotusta ehtii unohtua uusien tarinoiden tieltä, en ole enää ihan varma, miten paistaminen tapahtuu. Kerron, kun päästään kokeilemaan). Elli ei tainnut ihan vakuuttua, itsehän olin jo intopinkeänä lähdössä heti ensi viikonloppuna. Sam käski meidän olla yhteyksissä. Hankaluuksia tulee tosin tuottamaan se, ettemme vaihtaneet yhteystietoja lainkaan... Tosin yhdessä Ellin kanssa totesimme, että meidät taitaa tällä kylällä kyllä tuntea jo lähes jokainen, joten meidän löytämisemme ei todellakaan ole vaikeaa. Ehkä Sam jonain päivänä pysähtyy sekopäisten eurooppalaisten fillaristien kohdalla.

Ensiviikolla onkin luvassa uudenlaisia kujeita, kun pääsemme Chrisin mukana Taurangalle. Can't wait!

Aratiatian padolta.

Välipalaa Taupo-järven rannalla.

Terkut Kouvolan kaupunginjohtajalle: "Betoni on tylsää."
Kyseinen kyltti sijaitsee valtatien varressa. Vaihtoehtona on siis kulkea
keskustaan valtatien vierustaa tai maisemareitin kautta. (Järjetön pudotus!)

Ajatusten kasailua

"Kia Kaha Jacket Girls"

Kuluva viikko on ollut yhtä tunteiden sekamelskaa. Ei oikein tiedä, onko onnellinen, iloinen, hämmentynty tai turhautunut, kun on vähän kaikkea samaan aikaan. Kai sitä jotkut kulttuurishokiksikin kutsuisi.

Sunnuntaina oli upea, kirkas päivä. Saimme siivottua meidän oman luukun ja pääsimme muuttamaan sinne. Molemmilla on oma huone, mutta kylppäri ja oleskelutila jääkaappeineen ja telkkareineen on yhteinen. Onneksi meillä tuntuu Ellin kanssa olevan suht samanlainen leffamaku (jos minä nyt yleensäkään leffoja katson...) ja samankaltaiset sapuskatkin uppoaa.

Olihan siinäkin ajateltavaa kerrakseen, kun petasi itselleen punkkaa ja purkasi tavaroita rinkasta kaappeihin ja laatikoihin. Tässä se nyt on, mun nykyinen koti. Täällä nukkuisin yöt joulukuun puoleen väliin saakka. Damn!

Ei siinä kauaa tarvinut huilia, kun Chris jo tulikin noutamaan meitä ajelulle. (Ja huomasin tuossa aiemmin, että olen kirjottanut sen nimen väärin joka ikiseen paperiin, blogiin, viestiin ym! Nimi on Chris, ei Crish. Jälkimmäinen on paljon luontevampi kirjoittaa... Kulttuurishokin piikkiin!) Kävimme pyörimässä Taupon keskustan alueella. Keskusta ei ole iso, mutta nähtävää on paljonkin. Seuraavina vapaapäivinä on lähdettävä tutkiskelemaan paikkoja tarkemmin.  Chris halusi näyttää meille benji-hyppypaikan. Olen siitä lähtien nähnyt painajaisia, koska tiedän sen lähes velvollisuudekseni (ja etten antaisi itelleni koskaan anteeksi, jos se jäisi tekemättä)!

Maanantai oli ensimmäinen työpäivä. Koska edellinen täällä ollut ryhmä oli poistunut lauantaiaamuna, oli majoitusrakennus jäänyt heidän jäljestään siivoamatta. Siinä sitten Ellin kanssa kimpassa pedattiin reilut 100 sänkyä ja siivottiin koko huusholli. Voin muuten kertoa, että kerrossängyt on maailman vihoviimeisimpiä vempaimia! Etenkin, kun kiivit ei tunne sellaista lakanatyyppiä, kun pussilakana! Mutta joo, tee elämästä mielenkiintosta. Oltiin kyllä hyvä tiimi ja meillä oli enemmän kun hauskaa. Alkaa molemmat jo hieman rentoutumaan toistemme seurassa. Saatiin kehuja pomolta, koska oltiin tehokkaampia ja tarkempia, kun edelliset vaparit (3 saksalaispoikaa) oli olleet. Ei siinä kauaa nokka tuhissut ja saatiinkin vapaa ilta. Käytiin noukkimassa Chrisin 4-vuotias tytär Laila päiväkodista ja suunnistettiin katsomaan Huka Falls-putousta. Putoukset sijaitsee kävelymatkan päässä Taupon keskustasta. 

Huka Falls

Maanantai oli merkittävä päivä oman jaksamiseni kannalta. Ensimmäistä kertaa reiluun viikkoon mulla oli aikaa ja energiaa avata skype. Kolmen tunnin Muru-terapian jälkeen olo tuntui kevyeltä. Ihan kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltä. Muru oli edelleen siellä, ihan niinkuin ennenkin eikä ollutkaan kadonnut mihinkään. Ei sitä edes osannut käsittää, millaista pelkoa, ahdistusta ja ikävää olikaan kantanut mukanaan. Oli ihanaa saada oikeasti puhua jonkun kanssa. Eikä vaan jonkun, vaan ihmisen, joka oikeasti välittää. Ja vielä suomeksi! Itkuhan siinä tuli, kun näki toisen hymyilevän läppärin ruudulla. P*rkeleen kaukana, mutta kuitenkin ihan nenän edessä. Sinä yönä taisin nukkua parhaat yöunet täälläoloni aikana. Ja valehtelematta hymyilin unissanikin.

Tiistaina päästiin Chrisin mukana Turangiin, joka sijaitsee noin 40 minuutin ajomatkan päässä Taupolta etelään, järven toisella puolella toisin sanoen. Sillä aikaa kun Chris istui kunnanvaltuuston tms. palaverissa, me tytöt käytiin kävelemässä kukkuloilla ja Tongariro-joen varressa.
Matka Turangiin oli taianomainen, koska keli oli mitä upein ja taivas lähes pilvetön. Taupo-järven takana olevat lumihuippuiset tulivuoret hohtivat aamupäivän auringossa. Ja me mentiin koko ajan lähemmäs! Tie kulkee aivan järven rantaviivan tuntumassa. Upeeta! Kyllästyyköhän näihin maisemiin ikinä? Monen paikallisen mielestä ei.

Turangi oli valtavan suloinen, idyllinen pikkukaupunki (jos sitä edes kehtaa kaupungiksi kutsua...) Monet alueen taloista on loma-asuntoja. Kaupungissa on myös valtavan monta motellia. Taisimme bongata ainakin viisi. Kaupunki on erityisesti kalastajien suosiossa. Näimmekin kalastajia kymmenittäin matkalla. Chris kertoi, että Tongariro-joesta saa isoja lohia (ja jotain toisia kaloja, jonka nimeä en muista). Lohia saa pyydystää korkeintaan kolme, mutta kalastajat ovat keksineet keinon, jolla määräystä voi kiertää. Tongariro-joki virtaa kivikon keskellä, joten kalastajat tekevät kivistä altaan, jonne kalat laitetaan "säilöön". Mikäli kaloja tulee enemmän kuin kolme, soitetaan kaveri paikalle noutamaan jo pyydetyt kalat ja taas voi aloittaa nollasta. Tämä on kuulemma oikea ongelma kalakannan kannalta. (Olipa hienosti ilmaistu).

Chrisillä on edelleen talo Turangissa. Hän kertoi, että oli ollut kaupungissa opettajana sekä poliisina ja he olivatkin muuttaneet Taupolle Wairakai-kylään vasta kolme vuotta sitten, kun Chris osti "leirikeskuksen" ja alkoi pyörittää Blue Light-toimintaa täällä. Toinen syy muuttoon oli Lailan koulu. Täällä lapset aloittavat koulun 5-vuotiaana. Päällepäin kyllä huomasi, kuinka kotiseuturakkaus on edelleen säilynyt. 

Hieman erinäköistä graffititaidetta kuin kotipuolessa.

Viikko on tuntunut valtavan pitkältä! Vaikka päiviä ei ole kulunut täällä montaakaan, pienessä ajassa on jo ehtinyt nähdä ja kokea niin paljon. Chris ei ole lähes hetkeäkään paikallaan ja me mennään tietysti samassa tahdissa, koko ajan ollaan menossa johonkin. Voisi sanoa, että lievästi AD/HD, positiivisella tavalla. Itselleni se ei ehkä ole ollut ihan niin hankalaa, mutta Ellille, joka on tottunut aivan toisenlaiseen elämäntapaan, alkuun on ollut hieman vaikeampaa. En sano, että olisi itselläkään helppoa ollut, on niin paljon uutta opeteltavaa ja ihmeteltävää ja kun sillä Suomen kielellä et yksinkertaisesti voi kommunikoida. (Vaikka tänään Elli toivottikin minulle hyvää ruokahalua - suomeksi). 

Elli kertoi, ettei Itävaltalaiseen kulttuuriin kuulu kiittää ja kehua "pienistä" jutuista, kuten taas Chrisillä on tapana. Ja muutenkin täällä jaellaan kohteliaisuuksia paljon enemmän. Toisin sanoen Ellille kulttuurierot ovat varmasti paljon vaikeampia kuin minulle. Itsestäni tuntuu vaikealta, kun ei löydä sanoja toisen rohkaisemiseksi (mitä normaalisti tekisin omalla kielellä). En vaan osaa tsempata toista samalla tavalla, kun ei tiedä mitä sanoa. Eihän se toisaalta minulle kuulu, mutta me ollaan täällä yhdessä ja toistemme tukena. Kia Kaha Jacket Girls! Näin toteaa myös oleskeluhuoneemme vartija, NZ:n oma huippukoripalloilija Steven Adams.

Pääsin ylittämään itseni ja kohtaamaan yhden pahimmista peloistani perjantaiaamuna. Chris järkkäsi meille tapaamisen Martinin kanssa kymmeneltä aamulla. Martin aka Matt vetää naruillakiipeilupuistoa. (ks. rocknropes.com) Ja mehän päästiin tietenkin kokeilemaan. Niille, jotka eivät sitä ennestään tiedä, mainitsen pelkääväni putoamista kuin ruttoa! (Tai en pelkää ruttoakaan niin paljon...) Korkeat paikat itsessään ei ole minulle ongelma, voin kiivetä kuinka korkealle tahansa, mutta alastulo onkin aivan toinen tarina. Vapaa pudotus ei vaan ole mun juttu! 

Pienen turvallisuuspläjäyksen jälkeen luotin henkeni turvanarun toisessa päässä kiikkuvalle Ellille ja lähdin kiipeämään parinkymmenen metrin korkuista pylvästä ylöspäin. Ensimmäinen tehtävä oli helppo: pidä molemmin käsin kiinni vaijerista ja kävele toisella vaijerilla poikittain. Easy! Seuraavalla etapilla pitikin kävellä suoraan ja pitää kiinni kahdelta puolelta vaijereista. Arvatkaa vaan, miten paljon ne vaijerit vatkaa jalkojen ja käsien alla! Riippusiltaosuus kolmannella etapilla oli helppo, vaikka ensiaskeleiden ottoon taisikin vierähtää muutama minuutti. Siinä ei ollut kaiteita tai muutakaan tukea, mutta jos on koskaan riippusiltaa pitkin kävellyt, tämä on helppo nakki - katse suoraan eteenpäin ja kävele. Seuraava tukki olikin jo haastavampi ja paniikissa melkein juoksin sen päästä päähän. Sitten siihen kauhuosioon. Kuvittele 20 metriä korkea pylväs. Kuvittele itsesi seisomaan sen pylvään nokkaan. Edessäsi muutaman metrin päässä roikkuu rekkitanko. Tuijota sitä ja hyppää. Helppoa! NOT!!! Yksi elämäni hirveimpiä hetkiä! Olin hetkeä aiemmin maassa huutanut tsemppauksia Ellille ja nähnyt, kuinka Elli roikkui turvavaijerien varassa, koska ei ylettänyt hypätessään rekkitankoon. Nyt seisoin itse pylvään nokassa avuttomana jalat täristen ja tunsin kuinka paniikki alkaa kasvaa. Alhaalla Matt huutaa kannustavasti ja lupaa laskea kolmeen. "Ja kolmannella hyppäät!" One, two, three! Ja siinä minä roikuin, kädet tiukasti rekkitangon ympärillä! Tein sen! Pakko myöntää, etten muista kyseistä hetkeä lainkaan, jolloin jalkani irtosivat pylväästä, en osaa kertoa, miltä hyppy tuntui. Mutta fiilis sen jälkeen... Sanoinkuvaamattoman upea! Sain valtavan halauksen Matilta ja se todellakin tuli tarpeeseen.

Eikä se pelkokerroin siihen loppunut. Seuraavana koitoksena, ja meidän osalta viimeisenä, oli taas yksi jättiläisen keinu. Erona Lakes Ranchin keinuun oli se, että tämä yksilö oli paljon korkeampi, ulkotiloissa ja vaati hyppäämistä hyppytornista hetkellisellä vapaapudotuksella. Kaiken huipuksi hyppy piti tehdä sivulle! Pariin otteeseen roikuin Matin kädessä vinkumassa, etten pysty, mutta toisella countdownilla oli pakko antaa periksi ja hypätä. Jälleen kerran vapaan pudotuksen huuma on mun muistista pyyhkiytynyt pois, sen verran hirveeltä se tuntui. Kun vaijerit ottivat kivasti vastaan, homma saikin aivan uuden uilottuvuuden ja muuttui jopa todella hauskaksi! Vaijereita irrottaessaan Matt kysyi fiiliksiä, ainoa mitä sain sanotuksi, oli että en tärise enää ja todisteeksi siitä näytin vakaan käden. Ei pelottanut enää ollenkaan, jalat oli jo turvallisesti maassa. Saatoin jopa hetkellisesti olla ylpeä itsestäni. Tein jotakin, mitä en olisi ikinä uskonut pystyväni tekemään. Mutta miksen pystyisi, pystyminen on monesti pelkästään asenteesta kiinni! Ja "I can, I do!"-asenteen haluan säilyttää.

Toisin sanoen, vaikka viikkoon on mahtunut lähes jokainen tunneskaalan osa-alue, olen omasta mielestäni pärjännyt jopa hyvin. Rutiinit selkeytyy hetki kerrallaan ja asiat alkaa sujumaan. Tiedän, ettei ole aihetta paniikkiin (vaikka joskus siltä tuntuukin), kaikki loksahtaa kohdalleen kun sen aika on. Ja tiedän, etten ole tällä matkalla yksin. Toivon, että jaksatte kulkea rinnallani moniin uusiin seikkailuihin.

Loppuun vielä pari kuvaa viikon varrelta.

Chris osti meille kahvikupit. Saatiin ite valkata...

Käytiin tekemässä polttopuita golfkentällä.
Vähän eri maasta, kun mihin on ite tottunut.

Työtapaturma. Keskisormi tuplaantui ja
sai mukavan sinivioletin värin!

Veikkaan, että tässä Mullikassa ei tunneta käsitettä "Iso jako"!

Perillä...kotona.

Laukut valmiina.

Alkuun muutamia käyttämiäni käsitteitä:

NZ: Uusi-Seelanti (En jaksa joka kerta kirjottaa sitä erikseen, so I do it like kiwi style!)
ACVE: Aotearoa Cultural & Volunteer Exchange
Kiivi tai Kiwi: Uusi-Seelantilainen, paikallinen tai lintu

Lento Helsinki-Vantaalta Singaporeen meni kivasti, lähinnä nukkuessa, olihan sentään yölento. Finnairin Marimekko-koneessa ja kaiken lisäksi economy comfort-luokassa XL-kokosessa paikassa kelpasi pienen ihmisen olla. Singaporessa vaihdoin lentoyhtiön sinivalkoisilta siiviltä punaisiin, kengurubensalla liikkuviin aussivehkeisiin. Lipun kanssa oli jotakin hässäkkää, josta mulle ei tietenkään mitään kerrottu. Siinä kohtaa, kun istuin koneessa kiltisti omalla paikalla ja tullivirkailija tulee jo toista kertaa kysymään boarding passia, alkoi hieman kuumottaa. Ilmeisesti kaikki oli kuitenkin ok, kun eivät raahanneet koneesta ulos.
 

Singapore &
Tequila sunrise

Qantasin kone Singapore-Melbourne-reitillä oli iso ja hieno, mutta tilaa siellä ei ollu sitte yhtään! (Tai ehkä olen vaan tottunu liian hyvään, kun kolme edellistä lentoa on kulunut economy comfort-luokassa ja Japanin lennot kaiken lisäksi eturivissä.) Tarjoiluajat oli myös harvinaisen mielenkiintosia, ei toivoakaan siitä, että olis saanu rauhassa nukkua tai jos nukkui, jäi sapuskat/kahvit etc. välistä. Vaikka lento kesti "vaan" 8 tuntia (Hel-Sin-väli kesti sentään 12h...) matka tuntui ikuisuudelta! Kyllä osaa ihminen olla onnellinen pienistä asioista kuten siitä, että pääsee ulos lentokoneesta. Edes eksyminen Melbournen kentälle ei jaksanut siinä kohtaa pelottaa. Tunnin paniikkivaihto ei ollutkaan mikään paniikkivaihto. Lastaus Melbournesta alkoi myöhässä, mutta matkustajamäärä oli niin pieni, että päästiin ajallaan lähtemään. Reittilentokone Melbournesta Aucklandiin oli vanha ja sympaattinen vekotin. Kiltisti se lähti lentoon, vaikka metelistä päätellen ois voinut päätellä jotain ihan muuta. Päästiin jopa puol tuntia etuajassa perille.

Melbourne ja auringonnousu.

Joten siinä sitä oltiin, yksin valtavan kokosen rinkan ja treenikassin kanssa tuijottamassa jättikokoista kääpiöpatsasta Aucklandin lentokentällä. Kello oli kahentoista kieppeissä, Suomen aikaa jotakuinkin kolme yöllä. Aikani pyörittyäni löysin pari muutakin ACVE-vapaaehtoiseksi lähtenyttä tyttöä, joiden kanssa porukalla odotettiin kyytiä. Tämä kyyti vei meidät Rotorualle. Lakes Ranch-niminen tila majoitti meidän valtavan vapaaehtoistyöntekijäporukan alkuvalmennusleirille, joka tunnetaan paremmin nimellä "The O-week". Neljästäkymmenestäyhdestä yli puolet oli saksalaisia ja niistäkin suurin osa 18-20-vuotiaita teinejä. Totesin itsekseni, että onneksi itselläni on ikää jo hieman enemmän...

Ensimmäisellä viikolla saimme valtavan infopaketin maan tavoista, kulttuurista, liikennekäyttäytymisestä sekä kielikurssin maorikielestä ja kiivislangista. Kiivien tapa puhua on harvinaisen mielenkiintoinen. Puheesta ehtii kuulla ehkä puolet, koska puheen tempo on niin nopea, eikä kuullusta meinaa ymmärtää puoliakaan. Kiivit lyhentää tai pidentää sanoja, jonka takia merkitystä on joskus hankala ymmärtää. Esimerkiksi aamupala (breakfast) on breakie ja olut (beer) on beerie etc.

O-viikon aikana meidät oli jaettu kahteen ryhmään, Kiivit vs. Tuit, lintuja molemmat. Itse kuuluin Tui-tiimiin. Koko viikon meillä oli kisailua, joka alkoi pienellä tulikasteella, mutajuoksulla. Ja koska maan motto kuuluu "Kia kaha - Ole vahva", ja ACVE:n motto taas "Give a 100%", toteutettiin se myös sillä asenteella. Liejuiset, sateen kastelemat hevoslaitumet sopi tähän tarkoitukseen erinomaisen hyvin ja joessa juoksemisen jälkeen vaelluskengät saikin kuivua koko loppuviikon. Yhtenä päivänä päästiin kokeilemaan jättiläisen keinua. Voitte vaan arvata sen huudon määrän, kun porukkaa hilattiin vaijerilla hevosmaneesin katonrajaan ja päästettiin sieltä keinumaan toisen vaijerin varassa! Ihan karmeeta, ihan sairaan hauskaa! Pakko myöntää, että pelotti niin p*rkeleesti, enkä ihan äkkiseltään muista koska oisin kiljunut samalla tavalla... Yksi tehtävistä oli ottaa kuva järveltä, jossa porukka seisoo vedessä niin, että ainakin jalat kastuu. Extrapointseja sai, jos kävi uimassa. Voitte vaan arvata muiden tiimiläisten reaktion, kun minä, "hullu suomalainen", heitin vaatteet pois ja juoksin bikineissä järveen. Oli siinä mukana myös kaksi saksalaispoikaa ja yksi tyttö... Ei se vesi niin kylmää ollu, ehkä kaheksan ja kymmenen asteen välillä. Ilma oli lähes yhtä kylmää!

Järvimaisema oli aivan mielettömän hieno! Järvi itsessään oli muodostunut vanhan kraaterin pohjalle ja vesi oli kristallin kirkasta! Kukkulat ympäröi paikkaa joka puolelta ja kukkuloilla kasvoi metsää. Suomalaisen järkeen ei tosin mahdu se, että metsässä, joista valtaosa on lehtipuita, kasvaa myös kuusia ja palmuja!

Lake Rotorua

Tiistaina käytiin Rotoruan kaupungissa Tui-tiimin kanssa. Hommattiin sim-kortit puhelimeen. Älkää siis yrittäkö olla yhteydessä mun Suomi-numeroon. Lisäksi olin ilmoittanut aiemmin kiinnostukseni hommata oma auto. Koska NZ:n liikennemääräykset oli vastikään muuttuneet, ne jotka eivät olleen aiemmin ajaneet vasemmanpuoleista liikennettä, joutuivat puolen tunnin mittaiselle ajotunnille, joka oli samalla myös ns. inssiajo. Kaikki vasta kortin saaneet junnut ei saanut ajolupaa NZ:ssa. Itse olin kuulemma erinomainen kuski... Joo, varmaan! Jännitti siihen malliin, ettei uskaltanu ajaa ees ylinopeutta saati sitte rähjätä toisille autoilijoille. Knoppitietona, että täällä saa sakot jo 5km/h ylinopeudesta eikä sakon määrä ole mikään pikkusumma!
Olihan se aikamoinen elämys ensi kertaa elämässä ajaa autoa "väärältä" puolelta, kun vaihdekeppi onkin vasemmalla kädellä ja vilkku oikealla. Hieman pitää kehuskella, että laitoin pyyhkijät vilkun sijasta päälle ainoastaan kahdesti. Vaihdekeppiä tosin yritin monta kertaa hakea kuskin ovesta... Pieni kiinalaiskippo olikin kaupungissa aika kätevä, mutta NZ:n tiet on jopa Suomen mittapuulla erittäin huonot, joten Pick up tai joku muu isompi maasturi on täällä ihan omiaan. (Tahon mun subarun tänne!)
Ajotunnin jälkeen oli aikaa patsastella ympäri kaupunkia. Käytiin syömässä (Ruoka on muuten ihan sikakallista ravintoloissa!) ja loppupäivä lekoteltiin Rotorua-järven rannalla auringonpaisteesta nauttien ja mustia joutsenia ihaillen. Meillä kävi tosi hyvä tuuri sään suhteen, tiistai oli ainoa aurinkoinen ja lämmin päivä koko viikon aikan.

Eric

Viikon aikana saksalaisesta 18 -vuotiaasta (vai olisko kuitenki ollu 20v...) junnusta Ericistä tuli ehdottomasti mun paras kaveri. Ihana, sulonen ja ujo "pikkupoika", joka oli todella kiinnostunut Suomesta. Eric uskalsi tulla juttelemaan mun kanssa yhtenä iltana vasta sen jälkeen, kun kaikki muut oli jo lähtenyt nukkumaan tai kadonneet muuten omille teilleen. Yllättäen puheenaiheena oli suomalainen metallimusiikki. Opetin junnun myös lausumaan mun nimen oikein, kaikki muut kun lausuu sen tyyliin "Shala". Eric jäi Lakes Ranchille seuraavaksi puoleksi vuodeksi ja sovittiin, että tehdään reissuja yhdessä, koska Rotorualta on vain tunnin ajomatka Taupolle, jossa mun koti sijaitsee.

Torstai oli meidän viimenen päivä Rotorualla. Illaksi oli luvassa bileet. Muutamat tytöt, joiden kanssa olin tutustunut paremmin, eivät oikein innostuneet ideasta ja Eric-raukka oli kipeenä. Vaikka tulin juttuun muunkin porukan kanssa, ne ihmiset, joiden kanssa olisin mieluiten aikani viettänyt, eivät halunneet/voineet osallistua. Mutta Sallan kävelevä apteekki ja puhelahjat pelasti jälleen. Vähän finrexiniä Ericille ja hieman korulauseita ja tyhjiä lupauksia likoille ja menoksi. Koska Lakes Ranch on alkoholiton alue, bussi haki meidät kaupunkiin Lava Bar:iin. Ei siitä sen enempää...

Perjantaina eli eilen jokainen meistä suunnisti omaan projektiinsa ympäri maata. Osa lähti jo ennen aamu kahdeksaa, osa hieman jälkeen. Minä ja itävaltalainen Elisabeth (Elli) jäätiin odottamaan meidän pomoa, joka oli lupautunut hakemaan meidät tullessaan Aucklandista jostakin konferenssista ja me oltiin melkein matkan varrella. Meidän tuleva projekti seuraavat puoli vuotta on Taupolla, Blue Light Lodgessa. (ks. bluelight.co.nz). Puolen päivän jälkeen saapuikin Blue light-logoin varustettu maasturi noukkimaan meidät kyytiin.
Crish, joka toimii meidän pomona projektin ajan, on entinen opettaja ja poliisi. Meitä oli jo ennakkoon vartoitettu, että Crish puhuu meidänkin edestä, mutta silti se pääsi yllättämään. Kuten jo aiemmin mainitsin, puheen tempo on mielettömän nopea, slangi omalaatuinen ja lisäksi Crish puhuu KOKO AJAN!!! Ollaan jo kuultu Blue lightin perusidea ja toimintaperiaatteet, meidän tuleva työnkuva (joka tulee olemaan enemmän kun monipuolinen), kuultu kaikista täällä työskentelevistä ihmisistä ja Crishin perheestä ym... mutta rehellisesti sanottuna ainoa asia, joka kummankaan, minun tai Ellin mieleen jäi oli se, että me mennään tekemään jotakin Crishin tuttavan hyväksi (emme muista mitä, ehkä siivoamaan?) ja palkaksi saadaan ilmanen benji-hyppy! Eikä ihan missä tahansa, vaan Waikato-joen rannalla (ks. taupobungy.co.nz). Crish sanoi, ettemme lopeta meidän projektia ennen kuin hyppy on hypätty. Yeah, right!

Taupo on upea paikka harrastaa mitä tahansa ja pomollamme Crishillä on uskomattoman paljon suhteita joka suuntaan, joten olemme todella mahtavassa asemassa sen suhteen. Taupo-järven "takana" (kaupungista katsoen) sijaitsee tulivuoria, joista yksi on hyvinkin tunnettu: Mount Ngauruhoe sekä Mount Tongariro, joka tunnetaan meillä päin paremmin nimellä Tuomiovuori eli Mount Doom! Sinne kulkeva vaellusreitti on myös Uuden-Seelannin suosituin reitti. (Taupojärvikin on itseasiassa vanha tulivuoren kraateri.) Maastopyöräilyreittejä menee täällä joka puolella ja se onkin täällä valtavan iso juttu. Waikato-joella pääsee laskemaan koskessa kumiveneillä, seikkailupuistoja on joka puolella, on moottorirataa ja golfkenttää, melkein mitä tahansa ihminen vaan haluaa harrastaa. Ellin kanssa otettiin tavoitteeksi, ettei Taupolta lähdetä ennen kuin ollaan käyty hyppäämässä laskuvarjolla. Hyppyvaihtoehtojakin tarjoaa kaksi eri firmaa, molemmat sekä 12000 ja 15000 jalan korkeudesta. Pitääkin kysäistä pomolta, onko sillä suhteita siihen suuntaan.

Ettei kotimaan päässä vaan pääsisi tulemaan liian kateelliseksi ja koska suomalaisen pitää aina valittaa jostakin, niin minä valitan parista asiasta! Ensinnäkin kylmästä. Vaikka tiesin, että täällä on talvi, ei tähän kylmyyteen osannut edes suomalainen varautua! Vaikka siitä varoitettiin ja pakkasin useamman lämpimän vaatekerran mukaan, keli on silti jäätävä. Eikä vaan se, että ulkona on kylmä vaan ettei sisätilat ole oikeastaan yhtään sen lämpimämpiä. Ja koska täällä on satanut yhtä päivää lukuunottamatta koko viikon, joka paikassa on kosteaa. Olemme Ellin kanssa viikonlopun väliaikaismajoituksessa, sunnuntaina pääsemme muuttamaan omaan luukkuumme. Toivottavasti siellä olisi edes vähän lämpimämpää.
Täällä kaivattaisiin todella kipeästi ammattilaisia, jotka kertoisivat kiiveille, miten talot pitä rakentaa. Muunmuassa talojen eristys on lähes olematonta, ikkunat on yksinkertaset ja niistä vetää ja lattiat on jääkylmät. Lisäksi huoneissa ei ole lämmitystä, vaan huoneet lämpiää irtopattereilla (joiden koko ei millään riitä ylläpitämään huoneen lämpötilaa tarpeeksi korkealla). Taupolla on vuoriston takia paljon kylmempää kuin esim. Rotorualla ja sen todella huomaa. Peitot on sentään paksuja, mutta se johtikin siihen, että yöllä tuli muuten hiki, mutta nenä paleltui ja sainkin karmean nuhan. Tämä päivä onkin mennyt niistäessä. Kesää odotellessa, onneksi siihen ei ole kuin pari kuukautta...
Toinen mielenkiintoinen juttu oli, kun Crish kävi aamulla kertomassa, että Taupolta etelään ja länteen johtavat tiet on suljettu lumisateen vuoksi. Come on, se on vaan lunta! Oisko kitkarenkaista täällä hyötyä!? Suunnittelimme Ellin kanssa lähtevämme kiertämään kylää kunhan sade vähän hellittää, mutta ikävästi näyttää siltä, että jää lenkki vaan puheen asteelle. Sade vaan yltyy ja tulee osittain räntänä maahan. Great! Ainoa ero Suomen marraskuuhun on se, että osa kukkapensaista kukkii ja joka paikassa on vihreää.

Kylmyyttä pahempaa täällä on kahvi! Kiivit rakastaa pikakahvia, siis kiehuvaan veteen sekoitettavia muruja, jotka ei ole kahvia nähnytkään! Ja heidän mielestä se on erittäin hyvää, awesome, kuten täällä on tapana sanoa lähes kaikesta. Damn, I hate it! Taupolle saapuessamme kävimme supermarketissa ostamassa meille sapuskat ensi viikoksi. Yritimme Ellin kanssa kuikuilla kunnollista kahvia, muttei löydetty. Kahvilastakin ns. tavallisen mustan kahvin tilaaminen on lähes mahdotonta, koska kahvivaihtoehtoja on niin paljon. Long black muistuttaa kaikkein eniten tavallista kahvia, tosin kahvin paahtoaste on erittäin tumma.

Saimme viikonlopun aikaa asettua ja tutustua paikkoihin. Maanantaina alkaa arki. Crish kertoi, että kiirettä tulee olemaan lopputalven aikana, uusia ryhmiä tulee viikottain syyskuun loppuun saakka. Mielenkiinnolla odotan, mitä tuleman pitää. Lievästi myös hermostuttaa, miten täällä oikein pärjää. Onneksi kiivien elämäntyyliin kuuluu ottaa asiat rennosti. Ehkä sitä oppii itsekin olemaan pingottamatta ja hermoilematta turhista. Eniten jännittää, milloin pahin kulttuurishokki ja koti-ikävä iskee. Jos se edes iskee.
Joka tapauksessa The Blue Light Lodge Wairakain kylässä Taupolla, on mun koti seuraavat puoli vuotta.