Shallynn on the other side of the world: Ajatusten kasailua

"Kia Kaha Jacket Girls"

Kuluva viikko on ollut yhtä tunteiden sekamelskaa. Ei oikein tiedä, onko onnellinen, iloinen, hämmentynty tai turhautunut, kun on vähän kaikkea samaan aikaan. Kai sitä jotkut kulttuurishokiksikin kutsuisi.

Sunnuntaina oli upea, kirkas päivä. Saimme siivottua meidän oman luukun ja pääsimme muuttamaan sinne. Molemmilla on oma huone, mutta kylppäri ja oleskelutila jääkaappeineen ja telkkareineen on yhteinen. Onneksi meillä tuntuu Ellin kanssa olevan suht samanlainen leffamaku (jos minä nyt yleensäkään leffoja katson...) ja samankaltaiset sapuskatkin uppoaa.

Olihan siinäkin ajateltavaa kerrakseen, kun petasi itselleen punkkaa ja purkasi tavaroita rinkasta kaappeihin ja laatikoihin. Tässä se nyt on, mun nykyinen koti. Täällä nukkuisin yöt joulukuun puoleen väliin saakka. Damn!

Ei siinä kauaa tarvinut huilia, kun Chris jo tulikin noutamaan meitä ajelulle. (Ja huomasin tuossa aiemmin, että olen kirjottanut sen nimen väärin joka ikiseen paperiin, blogiin, viestiin ym! Nimi on Chris, ei Crish. Jälkimmäinen on paljon luontevampi kirjoittaa... Kulttuurishokin piikkiin!) Kävimme pyörimässä Taupon keskustan alueella. Keskusta ei ole iso, mutta nähtävää on paljonkin. Seuraavina vapaapäivinä on lähdettävä tutkiskelemaan paikkoja tarkemmin. Chris halusi näyttää meille benji-hyppypaikan. Olen siitä lähtien nähnyt painajaisia, koska tiedän sen lähes velvollisuudekseni (ja etten antaisi itelleni koskaan anteeksi, jos se jäisi tekemättä)!

Maanantai oli ensimmäinen työpäivä. Koska edellinen täällä ollut ryhmä oli poistunut lauantaiaamuna, oli majoitusrakennus jäänyt heidän jäljestään siivoamatta. Siinä sitten Ellin kanssa kimpassa pedattiin reilut 100 sänkyä ja siivottiin koko huusholli. Voin muuten kertoa, että kerrossängyt on maailman vihoviimeisimpiä vempaimia! Etenkin, kun kiivit ei tunne sellaista lakanatyyppiä, kun pussilakana! Mutta joo, tee elämästä mielenkiintosta. Oltiin kyllä hyvä tiimi ja meillä oli enemmän kun hauskaa. Alkaa molemmat jo hieman rentoutumaan toistemme seurassa. Saatiin kehuja pomolta, koska oltiin tehokkaampia ja tarkempia, kun edelliset vaparit (3 saksalaispoikaa) oli olleet. Ei siinä kauaa nokka tuhissut ja saatiinkin vapaa ilta. Käytiin noukkimassa Chrisin 4-vuotias tytär Laila päiväkodista ja suunnistettiin katsomaan Huka Falls-putousta. Putoukset sijaitsee kävelymatkan päässä Taupon keskustasta.

Huka Falls

Maanantai oli merkittävä päivä oman jaksamiseni kannalta. Ensimmäistä kertaa reiluun viikkoon mulla oli aikaa ja energiaa avata skype. Kolmen tunnin Muru-terapian jälkeen olo tuntui kevyeltä. Ihan kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltä. Muru oli edelleen siellä, ihan niinkuin ennenkin eikä ollutkaan kadonnut mihinkään. Ei sitä edes osannut käsittää, millaista pelkoa, ahdistusta ja ikävää olikaan kantanut mukanaan. Oli ihanaa saada oikeasti puhua jonkun kanssa. Eikä vaan jonkun, vaan ihmisen, joka oikeasti välittää. Ja vielä suomeksi! Itkuhan siinä tuli, kun näki toisen hymyilevän läppärin ruudulla. P*rkeleen kaukana, mutta kuitenkin ihan nenän edessä. Sinä yönä taisin nukkua parhaat yöunet täälläoloni aikana. Ja valehtelematta hymyilin unissanikin.

Tiistaina päästiin Chrisin mukana Turangiin, joka sijaitsee noin 40 minuutin ajomatkan päässä Taupolta etelään, järven toisella puolella toisin sanoen. Sillä aikaa kun Chris istui kunnanvaltuuston tms. palaverissa, me tytöt käytiin kävelemässä kukkuloilla ja Tongariro-joen varressa.
Matka Turangiin oli taianomainen, koska keli oli mitä upein ja taivas lähes pilvetön. Taupo-järven takana olevat lumihuippuiset tulivuoret hohtivat aamupäivän auringossa. Ja me mentiin koko ajan lähemmäs! Tie kulkee aivan järven rantaviivan tuntumassa. Upeeta! Kyllästyyköhän näihin maisemiin ikinä? Monen paikallisen mielestä ei.

Turangi oli valtavan suloinen, idyllinen pikkukaupunki (jos sitä edes kehtaa kaupungiksi kutsua...) Monet alueen taloista on loma-asuntoja. Kaupungissa on myös valtavan monta motellia. Taisimme bongata ainakin viisi. Kaupunki on erityisesti kalastajien suosiossa. Näimmekin kalastajia kymmenittäin matkalla. Chris kertoi, että Tongariro-joesta saa isoja lohia (ja jotain toisia kaloja, jonka nimeä en muista). Lohia saa pyydystää korkeintaan kolme, mutta kalastajat ovat keksineet keinon, jolla määräystä voi kiertää. Tongariro-joki virtaa kivikon keskellä, joten kalastajat tekevät kivistä altaan, jonne kalat laitetaan "säilöön". Mikäli kaloja tulee enemmän kuin kolme, soitetaan kaveri paikalle noutamaan jo pyydetyt kalat ja taas voi aloittaa nollasta. Tämä on kuulemma oikea ongelma kalakannan kannalta. (Olipa hienosti ilmaistu).

Chrisillä on edelleen talo Turangissa. Hän kertoi, että oli ollut kaupungissa opettajana sekä poliisina ja he olivatkin muuttaneet Taupolle Wairakai-kylään vasta kolme vuotta sitten, kun Chris osti "leirikeskuksen" ja alkoi pyörittää Blue Light-toimintaa täällä. Toinen syy muuttoon oli Lailan koulu. Täällä lapset aloittavat koulun 5-vuotiaana. Päällepäin kyllä huomasi, kuinka kotiseuturakkaus on edelleen säilynyt.

Hieman erinäköistä graffititaidetta kuin kotipuolessa.

Viikko on tuntunut valtavan pitkältä! Vaikka päiviä ei ole kulunut täällä montaakaan, pienessä ajassa on jo ehtinyt nähdä ja kokea niin paljon. Chris ei ole lähes hetkeäkään paikallaan ja me mennään tietysti samassa tahdissa, koko ajan ollaan menossa johonkin. Voisi sanoa, että lievästi AD/HD, positiivisella tavalla. Itselleni se ei ehkä ole ollut ihan niin hankalaa, mutta Ellille, joka on tottunut aivan toisenlaiseen elämäntapaan, alkuun on ollut hieman vaikeampaa. En sano, että olisi itselläkään helppoa ollut, on niin paljon uutta opeteltavaa ja ihmeteltävää ja kun sillä Suomen kielellä et yksinkertaisesti voi kommunikoida. (Vaikka tänään Elli toivottikin minulle hyvää ruokahalua - suomeksi).

Elli kertoi, ettei Itävaltalaiseen kulttuuriin kuulu kiittää ja kehua "pienistä" jutuista, kuten taas Chrisillä on tapana. Ja muutenkin täällä jaellaan kohteliaisuuksia paljon enemmän. Toisin sanoen Ellille kulttuurierot ovat varmasti paljon vaikeampia kuin minulle. Itsestäni tuntuu vaikealta, kun ei löydä sanoja toisen rohkaisemiseksi (mitä normaalisti tekisin omalla kielellä). En vaan osaa tsempata toista samalla tavalla, kun ei tiedä mitä sanoa. Eihän se toisaalta minulle kuulu, mutta me ollaan täällä yhdessä ja toistemme tukena. Kia Kaha Jacket Girls! Näin toteaa myös oleskeluhuoneemme vartija, NZ:n oma huippukoripalloilija Steven Adams.

Pääsin ylittämään itseni ja kohtaamaan yhden pahimmista peloistani perjantaiaamuna. Chris järkkäsi meille tapaamisen Martinin kanssa kymmeneltä aamulla. Martin aka Matt vetää naruillakiipeilupuistoa. (ks. rocknropes.com) Ja mehän päästiin tietenkin kokeilemaan. Niille, jotka eivät sitä ennestään tiedä, mainitsen pelkääväni putoamista kuin ruttoa! (Tai en pelkää ruttoakaan niin paljon...) Korkeat paikat itsessään ei ole minulle ongelma, voin kiivetä kuinka korkealle tahansa, mutta alastulo onkin aivan toinen tarina. Vapaa pudotus ei vaan ole mun juttu!

Pienen turvallisuuspläjäyksen jälkeen luotin henkeni turvanarun toisessa päässä kiikkuvalle Ellille ja lähdin kiipeämään parinkymmenen metrin korkuista pylvästä ylöspäin. Ensimmäinen tehtävä oli helppo: pidä molemmin käsin kiinni vaijerista ja kävele toisella vaijerilla poikittain. Easy! Seuraavalla etapilla pitikin kävellä suoraan ja pitää kiinni kahdelta puolelta vaijereista. Arvatkaa vaan, miten paljon ne vaijerit vatkaa jalkojen ja käsien alla! Riippusiltaosuus kolmannella etapilla oli helppo, vaikka ensiaskeleiden ottoon taisikin vierähtää muutama minuutti. Siinä ei ollut kaiteita tai muutakaan tukea, mutta jos on koskaan riippusiltaa pitkin kävellyt, tämä on helppo nakki - katse suoraan eteenpäin ja kävele. Seuraava tukki olikin jo haastavampi ja paniikissa melkein juoksin sen päästä päähän. Sitten siihen kauhuosioon. Kuvittele 20 metriä korkea pylväs. Kuvittele itsesi seisomaan sen pylvään nokkaan. Edessäsi muutaman metrin päässä roikkuu rekkitanko. Tuijota sitä ja hyppää. Helppoa! NOT!!! Yksi elämäni hirveimpiä hetkiä! Olin hetkeä aiemmin maassa huutanut tsemppauksia Ellille ja nähnyt, kuinka Elli roikkui turvavaijerien varassa, koska ei ylettänyt hypätessään rekkitankoon. Nyt seisoin itse pylvään nokassa avuttomana jalat täristen ja tunsin kuinka paniikki alkaa kasvaa. Alhaalla Matt huutaa kannustavasti ja lupaa laskea kolmeen. "Ja kolmannella hyppäät!" One, two, three! Ja siinä minä roikuin, kädet tiukasti rekkitangon ympärillä! Tein sen! Pakko myöntää, etten muista kyseistä hetkeä lainkaan, jolloin jalkani irtosivat pylväästä, en osaa kertoa, miltä hyppy tuntui. Mutta fiilis sen jälkeen... Sanoinkuvaamattoman upea! Sain valtavan halauksen Matilta ja se todellakin tuli tarpeeseen.

Eikä se pelkokerroin siihen loppunut. Seuraavana koitoksena, ja meidän osalta viimeisenä, oli taas yksi jättiläisen keinu. Erona Lakes Ranchin keinuun oli se, että tämä yksilö oli paljon korkeampi, ulkotiloissa ja vaati hyppäämistä hyppytornista hetkellisellä vapaapudotuksella. Kaiken huipuksi hyppy piti tehdä sivulle! Pariin otteeseen roikuin Matin kädessä vinkumassa, etten pysty, mutta toisella countdownilla oli pakko antaa periksi ja hypätä. Jälleen kerran vapaan pudotuksen huuma on mun muistista pyyhkiytynyt pois, sen verran hirveeltä se tuntui. Kun vaijerit ottivat kivasti vastaan, homma saikin aivan uuden uilottuvuuden ja muuttui jopa todella hauskaksi! Vaijereita irrottaessaan Matt kysyi fiiliksiä, ainoa mitä sain sanotuksi, oli että en tärise enää ja todisteeksi siitä näytin vakaan käden. Ei pelottanut enää ollenkaan, jalat oli jo turvallisesti maassa. Saatoin jopa hetkellisesti olla ylpeä itsestäni. Tein jotakin, mitä en olisi ikinä uskonut pystyväni tekemään. Mutta miksen pystyisi, pystyminen on monesti pelkästään asenteesta kiinni! Ja "I can, I do!"-asenteen haluan säilyttää.

Toisin sanoen, vaikka viikkoon on mahtunut lähes jokainen tunneskaalan osa-alue, olen omasta mielestäni pärjännyt jopa hyvin. Rutiinit selkeytyy hetki kerrallaan ja asiat alkaa sujumaan. Tiedän, ettei ole aihetta paniikkiin (vaikka joskus siltä tuntuukin), kaikki loksahtaa kohdalleen kun sen aika on. Ja tiedän, etten ole tällä matkalla yksin. Toivon, että jaksatte kulkea rinnallani moniin uusiin seikkailuihin.

Loppuun vielä pari kuvaa viikon varrelta.