Odotettu matka - Sinne ja takaisin 2/2

Osa 2. Ole siellä, missä sydämesi on

Leatherman ja partakone on tän likan parhaat kaverit!

Matkani Coromandeliin ei sujunut täysin suunnitelmien mukaisesti, sillä suorin tie Auckland-Hamilton-valtatieltä Thamesiin oli osittain remontissa. Jouduin tekemään noin viidenkymmenen kilometrin lenkin, jotta pääsin taas takaisin samalle tielle, josta minun oli tarkoitus ajaa pohjoiseen. Ensimmäinen ilta Coromandel Town:ssa oli hermostuttava. Jotenkin tuntui siltä, etten kuulu joukkoon lainkaan. Lisäksi pieni migreeninpoikanen yritti kolkutella takaraivossa, mutta hiljensin sen parilla burana capsilla. Jaoin huoneeni viiden muun ihmisen kanssa. Ainoa ystävällinen ihminen tuntui olevan omissa oloissaan viihtyvä, murjottava ranskalaismies, joka työskenteli hostellilla. Todellisuudessa tämä kyseinen herra ei murjottanut lainkaan, vaan osoittautui hyvinkin huumorintajuiseksi kaveriksi, joka oli tosin hieman kyllästynyt elämäänsä pikkukylässä.

Kesätukka

Seuraavana päivänä halusin ottaa rennosti tekemättä mitään. Nukuin aamulla pitkään, mutta silti tuntui, että väsymys ei vaan hellitä. Aloin lukemaan serkultani joululahjaksi saamaani kirjaa terassilla ihanan lämpöisestä kelistä nautiskellen. Terassilla istuskeli myös mukavan oloinen kiivimies kirjaa lukemassa omassa rauhassaan, mutta kun hänen ruotsalainen tyttöystävänsä porhalsi paikalle, se rauha oli siinä. Sain tarpeekseni eukon motkotuksesta ja päätin lähteä tekemään pienen kävelylenkin. Pakkasin mukaani termarin ja kahvit sekä pientä purtavaa. Keli oli päivän mittaan muuttunut järkyttävän kuumaksi ja pienelle kukkulalle kiivettyäni soijaa puski kuin vuotavasta seulasta. Kukkulan huipulla oli näköalapaikka ja penkki, johon päätin pysähtyä päiväkahville.

Palattuani takaisin tämä kiivi-ruotsalaispariskunta istui terassilla edelleen viiniä ja olutta litkien. He olivat aloittaneet sen jo aiemmin aamupäivällä ennen lenkille lähtöäni. Emäntä alkoi olla hyvässä hutikassa ja riepotteli rauhallista ja sympaattista poikakaveriaan sanallisesti suuntaan ja toiseen. Tuli mieleen, että tämä kyseinen leidi käyttäytyi kuin australialaiset. Selvittäisiköhän tämä naapurivihaa niin Suomessa kuin Uudessa-Seelannissakin? En ihmettelisi, niin koppava se nainen oli!

Äiti teki lapselle lihapullia Hamiltonissa!

Illan tullen illallista tehdessäni tutustuin hostellissa työskentelevään italialaispoikaan. Piedro-niminen koiranpennun näköinen pörröpää kertoi, että hänen ystävänsä on tulossa myöhemmin häntä tapaamaan, mikäli liftaamalla paikalle pääsee. Jossakin vaiheessa bongasin pihalla eksyneen näköisenä tallaavan teinisurffaajalta näyttävän kaverin, joka osoittautui Piedron kaveriksi. Myöhemmin illalla tutustuin tähän kyseiseen hiihtäjään sekä kolmanteen italialaiskaveriin, Giorgioon, paremmin. Kuvitelmani surffaajapojasta osui oikeaan. Nicolo, 19-vuotias italiano kertoi työskentelevänsä Mount Maunganuilla ja viihtyvänsä siellä erityisen hyvin, koska pääsee lähes joka päivä surffaamaan. Hän kertoi asuvansa ja työskentelevänsä kylän toisessa hostellissa, hieman kauempana keskustan hälinästä. (Mountilla on vain 2 backpackersia ja useampi ”parempi” hotelli.) Myöhemmin kävi ilmi, että Elli oli varannut meille majoituksen perjantaista eteenpäin juuri tästä kyseisestä hostellista, jossa Nicolo työskentelee. Valitettavasti Nicolon oli oltava takaisin ”kotona” torstaina ja itse olin matkalla sinne vasta perjantaina, joten en voinut raukalle tarjota kyytiä.

Kahvitauolla

Viihdyin illan näiden kolmen hauskan italianon seurassa. Giorgio, 25-vuotias italiaano, johon olin tutustunut vain hetkeä aikaisemmin, kertoi työskentelevänsä läheisessä simpukkaravintolassa. Pojat kyselivät, mitä olin suunnitellut seuraavalle päivälle. Kerroin, että jos keli sallii, aion ajaa Haheihin katsomaan Cathedral Covea. Koska Nicololla oli koko torstaipäivä aikaa (kunnes hänen pitäisi taas illan edellä liftata takaisin Mountille) ja Giorgiolla oli vapaapäivä, sain extempore-idean kutsua pojat mukaani. Piedrolla oli valitettavasti töitä, mutta nämä kaksi muuta innostuivat suunnattomasti. Giorgio kertoi viettäneensä pari kuukautta Whitiangassa, joka on lähellä Haheita, joten hän tunsi paikan melkoisen hyvin. Sain siis matkaoppaan samalla. Niinpä me siis sovimme, että tapaamme puoli yhdeltätoista seuraavana aamuna ulkoterassilla.

Yön aikana oli satanut, mutta aamu alkoi aurinkoisesti. Taisin vähän hermoilla näiden kahden herrasmiehen seurassa, sillä kun käänsin autoni nokan pihalta tielle päin, Giorgio totesi etupenkiltä, että sinun pitäisi varmaan ajaa vasemmalla kaistalla… Hups! Ensimmäinen kerta koko täälläoloni aikana, kun yritin lähteä ajamaan väärällä puolella tietä. Ajettuja kilometrejä on takana kuitenkin varmaan viitisen tuhatta tämän maan kamaralla. Onneksi tiellä ei tähän aikaan sattunut olemaan muita.

Reppureissaajan illallinen,
nuudeleita ja tonnikalaa sekä
Isaacsin omenasiideriä.

Ajoimme suorinta tietä, mitä päästiin. Ensimmäistä kertaa pääsin ajamaan oikealla hiekkatiellä! Uskomatonta, mutta totta, täällä ei hirveämmin hiekkateitä ole. Eipä tien kunto kummoisempi ollut, mutta parempi, kuin kotimaan työmatkani Sippola EK. Parin tunnin ajomatkan jälkeen pääsimme viimein Hahein kylään. Jo heti kylään saavuttuamme tiesimme, että Cathedral cove tulisi olemaan täynnä. Parkkipaikka löytyi kylän ulkopuolelta, joten kävelymatkaa itse ”pääportille” tuli puolisen tuntia. Toinen puolituntinen käveltiin Stingray Baylle. Giorgion ehdotuksesta sovimme, että nautiskelemme päivästämme ensin tässä lahdenpohjukassa, sillä Cathedral covessa olisi liikaa ihmisiä ja halusimme rentoutua. Suuntasimme siis rannalle, heitimme vaatteet pois ja juoksimme mereen uimaan. Saatuamme uimisesta tarpeeksi Giorgío varoitteli minua, että katsoisin jalkoihini ja mihin astun. Hieman ihmeissäni tallasin takaisin rantaan, minulla kun ei ollut pienintäkään ideaa siitä, mitä stingray on, kunnes Giorgio jo huuteli minua takaisin mereen. Hänen jalkansa vieressä lekotteli hiekkaan puoliksi hautautuneena pikkuinen rausku. Voi piru, olinko juuri uinut noiden kanssa!? Upeaa! Giorgiolla oli mukanaan snorkkeli, joita sain lainata. Miten mahtavaa olikaan uida noiden upeiden vedenelävien kanssa.

Stingray bay

Rannalla makoillessani ja kuivatellessani kuulin Giorgion hihkuvan iloisena ja juoksevan minua ja Nicoloa kohti. Kädessään hän piteli suurinta merisiiliä, jonka olen koskaan nähnyt. Innostuksesta hyppien hän kysyi minulta, onko minulla veistä. Totta kai oli, jos leatherman vaan kelpaisi. Ihmeissäni tuijotin, kun Giorgio alkoi veitsellä leikkaamaan merisiilen ”pohjaa” auki. Silmät onnesta kiiluen hän kertoi, kuinka hänen kaverinsa tulisivat kateelliseksi. Ihmettelin, mistä mokoma meuhkaaminen johtui, kunnes Giorgio sanoi tarvitsevansa lusikkaa. Sellainenkin minulta sattumalta löytyi. Pojat naureskelivat, että olen tosiaan valmistautunut ihan kaikkeen. Itse totesin, etten todellakaan ollut valmistautunut syömään merisiiliä. Uteliaana kuitenkin maistoin. Maistui merelle, ei siis mikään gourmet-herkku, mikä se itse asiassa Italiassa sekä Kreikassa on. Siellä merisiiliateria, esim. pasta maksaa reilusti yli viidenkympin ja yhden kupin täyttämiseen tarvitaan ainakin 30 merisiiliä. Noh, minun gourmet-kokemukseni ovatkin hyvin rajallisia…

Cathedral Cove

Muutama tunti aurinkoa palvottuamme päätimme viimein suunnata Cathedral covelle. Kävelymatkaa kertyi taas puolisen tuntia. Kuten olimme aiemmin uumoilleet, porukkaa oli kuin pipoa. Meinasin kertaalleen saada frisbeestä päähäni, jota eräs nuori herra tuli pahoitellen hakemaan ja kysyi, kiinnostaisiko kokeilla. Totta kai kiinnosti. Pari kertaa siinä tuli heiteltyä ja kävinpä ottamassa ne pakolliset valokuvatkin Cathedral covesta.

Giorgio sanoi, että jos meille jäisi aikaa, voisimme kivuta Shakespeare Cliff:lle, joka sijaitsi lähellä Whitiangaa. Koska päivä oli jo pitkällä, päätimme lähteä. Pudotin Nicolon jossakin kohtaa kyydistä liftaamaan kyytiään takaisin Mount Maunganuille. Giorgio neuvoi minulle tien ja kehotti valmistautumaan yhteen upeimmista maisemista, joita olen koskaan nähnyt. Giorgio on kotoisin Sisiliasta, joten sain myös tuhdin tietopaketin, millaista elämä on mafian syntysijoilla. Sinnekin pitää joskus päästä. Tosin autoa en siellä kuulemma saa ajaa oman turvallisuuteni tähden. Giorgion mukaan Palermon liikenne on vielä pahempaa kuin Roomassa.

Shakespeare cliff oli valtavan upea paikka. Olisihan niitä maisemia katsellut pidempäänkin, mutta halusimme mennä vielä kerran uimaan. Kukkulan toisella puolella sijaitsi Lonely bay, jonne suuntauduimme  palvomaan viimeisiä auringon lämmittäviä säteitä. Kävimme uimassa ja makoilimme rannalla katsellen kuningaskalastajia, jotka sukelsivat kalan perässä kuin ohjukset pyörien kuin hyrrä. Voiko sitä ihminen enempää elämältä pyytää?

Shakespeare Cliff ja ihana auringonpaiste

Alkoi jo hämärtää, kun viimein suuntasimme autolle. Giorgiolla oli minulle vielä yksi paikka näytettävissä, ja sinne pitäisi ehtiä ennen auringonlaskua. Niinpä siis matkaan. Pysähdyimme Whitiangassa kauppaan, koska Giorgio oli luvannut tehdä minulle illallisen kiitokseksi siitä, että otin hänet mukaan. Ehdimme näköalapaikalle juuri, kun auringon viime säteet koskettivat maanrajaa. Näköalapaikalta näki suoraan Whitiangaan, jonka yllä loisti täysikuu sekä Coromandel towniin, jonka valot alkoivat hiljalleen hohtaa auringon painuessa mailleen. Siinä olisi voinut istuskella vaikka koko yön, mutta kylmä tuuli alkoi puhaltaa selkämme takaa, eikä ohut kesämekkoni hirveästi enää lämmittänyt. Päästyämme takaisin hostellille Giorgio alkoi loihtia minulle italialaiseen tyyliin valmistettua kumara-pastaa. Oli aivan taivaallisen hyvää! Odotellessani avasin tyytyväisenä siiderin ja nautin pimenevästä illasta täysikuun loisteessa.

Lonely Bay. Valitettavasti en napannut ainuttakaan kuvaa kuningaskalastajista...

Auringonlasku Coromandel townin takana.

Perjantaiaamu oli odotusta täynnä. Lähtisin kohta ajamaan kohti Mount Maunganuia ja mikä parasta, näkisin Ellin kuukauden erossa olon jälkeen! Tiesin Ellin saapuvan sinne vasta illan edellä, joten suunnittelin pyörähtäväni rannalla. Koska ilma oli sateinen, muutin mieleni ja suuntasin suorinta tietä kohti Taurangaa. En ajanut kovinkaan pitkälle, kun bongasin tien varressa liftarin. Kaveri vaikutti harmittomalta, joten pysähdyin ottamaan hänet kyytiin. Nimeä en kuollaksenikaan muista, vaikka hän sen heti ensi töikseen sanoi istuttuaan auton kyytiin. Hän kertoi olevansa ranskalainen geologi (wtf?) ja lähteneensä reissaamaan, koska ei löytänyt sopivaa työtä itselleen. Hieman erikoisen oloinen persoona, mutta hyvällä tavalla. Tämä herrasmies oli iältään omaa ikäluokkaani. Matkan aikana jutusteltiin niitä näitä, miksi olet täällä, missä olet käynyt, kuinka kauan aiot viipyä jne. Samat latteudet, kuin aina täällä uusiin ihmisiin törmättäessä. Jossakin kohtaa herra nukahti ja itseäni alkoi suunnattomasti ottamaan pannuun neljättä kertaa alkava Brittien TOP 40-lista CD vuodelta 1999. En kehdannut vaihtaa levyä, koska CD:ni olivat hanskalokerossa ja kaverilla oli niin pitkät jalat, että olisin väkisinkin kolhaissut häntä levyjä kaivaessani. Kun muistat All Saintsin ja Sugarbabesin biisit ulkoa tahtomattasikin, alkaa ihan oikeasti v*tuttaa. Onneksi lähestyimme Taurangaa ja maisema muuttui vähemmän vuoristoiseksi, joten sain radionkin jossain kohtaa kuulumaan. Huomattavasti parempi näin.

Täysikuu Whitiangan puolella.

Pudotin ranskalaisvahvistukseni kyydistä Taurangan keskustassa. Hän saisi jatkaa siitä omineen etsimään kyytiä Rotorualle. Sade oli jäänyt taakse ja aurinko porotti iloisesti. Itse pyyhälsin (eksymättä!) suoraan Mount Maunganuin suuntaan. Pääsinkin sinne helposti, mutta pääkadulle päästyäni iski pieni paniikinpoikanen. Koko paikka oli tupaten täynnä ihmisiä! Syy selvisi hetken päästä, kun bongasin kaksi risteilijää satamassa. Tietenkin. Saman olimme kokeneet jo Napierissa. Tankki alkoi olla jo kriittisesti tyhjä, joten minun oli ensin löydettävä bensa-asema. Se löytyikin yllättävän helposti. Tankattuani pääsin takaisin keskustaan suuremmitta ongelmitta, mutta koska olin unohtanut tarkistaa hostellin osoitenumeron, päätin pysäyttää auton tarkistaakseni oikean osoitteen. Totesin olevani oikealla kadulla, mutta aivan väärässä suunnassa. Minun pitäisi siis palata takaisin, mistä olin tullut. Hieman nauratti, kun totesin, että olin jo kertaalleen ajanut hostellin ohi bensa-asemalta tultuani. Kyllä sitä osaa ihminen olla sokea.

Kävin surffaamassa tällä rannalla Mount Maunganuilla.
Vasemmalla itse Mount Maunganui.

Koska huoneen varaus oli tehty Ellin nimellä, en ollut varma, pääsenkö kirjautumaan sisään. Kävin sitä nöyränä kysymässä ja onnistuihan se. Raahasin tavarani huoneeseemme ja lähdin keittiöön katsomaan, jos näkisin vilauksen Nicolosta. Sieltähän minä hänet löysin. Nicolo sanoi lähtevänsä myöhemmin iltapäivällä surffaamaan ja kutsui minut mukaansa. Totta hitossa lähdin! Mukaan lähti myös koiranpentua muistuttava nuori skottimies. Nicolo opetti minulle, miten surffilauta käyttäytyy ja miten siinä pitäisi olla ja näytti muutaman hyvän esimerkkisuorituksen. Ja ei kun kokeilemaan. En ole koskaan aiemmin elämässäni surffannut, eikä se välttämättä ollut kauhean kaunista katseltavaa, mutta Nicolo totesi nähneensä pahempaakin, itse asiassa muutamat yritykseni olivat jopa ihan hyviä. Mutta pääasia oli, että minulla oli aivan mielettömän hauskaa! Kello alkoi lähentelemään seitsemää, joten tuli aika lähteä. Elli olisi hostellilla hetkenä minä hyvänsä.

Keräsimme tavaramme ja suuntasimme takaisin kämpille. Oven takana avaimia etsiskellessäni ovi avautui hiljalleen ja sen takaa kurkisti hobittimaisen ujosti nauravat kasvot. Epäuskoisesta naurusta ei meinannut tulla loppua ja kun viimein jakeluuni upposi, että Elli todella seisoo siinä, halasimme toisiamme pitkään! Sanottavaa oli vaan niin valtavan paljon!

Pikkuinen pudotus suoraan alas.
Hulppeita maisemia matkalla
vuoren huipulle.

Lähdimme yhdessä syömään ja poikkesimme paluumatkalla irkkupubissa siiderillä. Tuntui niin luontevalta istua pöydässä ja puhua, suunnitella ja nauraa yhdessä. Ihan kuin ei oltaisi erossa oltukaan. Ei sitä aiemmin osannut edes ymmärtää, miten paljon olinkaan ikävöinyt Ellin seuraa, ihmistä, jonka kanssa voi jakaa surut ja murheet kuin ilot ja onnenhetketkin. Tarinoista ei tahtonut tulla loppua, mutta jossakin kohtaa oli alistuttava kohtaloomme, kun silmäluomet painuivat väkisin kiinni. Olisihan meillä aina seuraava päivä aikaa.

Seuraavana päivänä pakkasimme eväät reppuun ja suuntasimme Mount Maunganuin suuntaan. Keli oli mitä loistavin, kirkas auringonpaiste ja helteinen ilma, jota pieni merituuli hellitti mukavasti. Tällä kertaa kiipesimme vuoren huipulle saakka. (Jos joku muistaa, kävimme täällä viimeksi elokuun loppupuolella, ja ilma oli mitä järkyttävin!) Huipulle päästyämme istahdimme syömään eväitä ja hörppäämään termarikahvit. Molempia hermostutti. Seuraavana päivänä alkaisi meidän ”puolivälileiri”, jossa pitäisi purkaa edellisen projektin tapahtumat. Emme olleet kovinkaan innoissamme tapaamaan toisia vapaaehtoisia, emme olleet kuitenkaan heidän kanssaan olleet oikein missään tekemisissä. Kummallakaan meistä ei ollut mitään sanottavaa näille toisille. Tätä siis toisillemme purnattiin.

Illemmalla tapasimme hostellilla lauman nuoria kiivimiehiä, jotka tuppautuivat seuraamme. Siinä siis tutustuttiin Andyyn, Georgeen, Jamesiin, Samiin sekä Eshiin. Pojat kysyivät, kiinnostaisiko meitä liittyä heidän seuraansa, kun he myöhemmin lähtisivät Taurangan puolelle baariin. Mikäs siinä, ei meillä muutakaan suunnitelmaa ollut. Kävimme Ellin kanssa vaihtamassa pikaisesti vaatteita ja tuppauduimme poikien dormiin, jonka he jakoivat keskenään. Huoneessa vallitsi täysi kaaos. Pojat etsivät siistejä vaatteita ja silitysrautaa. Mitä!? Siis hieman reilut parikymppiset kaverit etsivät ihan toden teolla silitysrautaa, jotta saavat kauluspaitansa rypyttömäksi. Tämä aiheutti minussa ja Ellissä aivan valtaisaa hilpeyttä. Taisimme mainitakin, että tunnemme itsemme niin alipukeutuneeksi, kun vaan voi, molempien verhoutuessa farkkuihin ja T-paitaan. Kelpasimme mukaan kuitenkin vallan loistavasti.

James, joka oli joukon nuorin, vain 21-vuotias, oli todella kiinnostunut hiihdosta. Siis ihan tavallisesta murtomaahiihdosta! Hän kysyikin minulta, että jos hän talviaikaan vierailisi Suomessa, veisinkö hänet hiihtämään. Ja pilkille! Totta kai lupasin, en olekaan Suomen kamaralla törmännyt yhden ainokaiseen kiiviin. Sehän olisi jopa kunnia! Andy oli myös nähnyt paljon dokumentteja pohjoismaista ja raukka autuaasti sekoitti ruotsalaisia ja suomalaisia julkkiksia toisiinsa. Andykin halusi tulla vierailemaan Suomessa. Lupasin, että saa nukkua minun takapihalla, jota minulla ei tosin enää edes ole. Samapa se, pitää kaiketi joku mummonmökki etsiä, kunhan joskus kotiudun. Tai sitten ei. Kuten kalenterini etukannessa lukee lainaus Pikku Myyn sanoista: Vakiintunut elämä ei tarjoa mitään jännityksiä.

Mount Maunganuin keskusta kahden rannan välillä.

Hostellille takaisin päästyämme jäin Andyn kanssa jutustelemaan ulos saatettuani Ellin ensin huoneeseemme. Totesimme meillä olevan yllättävänkin paljon yhteistä musiikkimausta lähtien. Olin melkoisen yllättynyt, kun herra kertoi yhden lempibändeistään olevan Sum 41, joka on myös yksi omista suosikkibändeistäni. Andy kertoi olevansa kotoisin Taranakista ja kun mainitsin Mount Taranakin yhdeksi lempipaikoistani Uudessa-Seelannissa, hän kertoi nauraen, ettei ole koskaan kiivennyt pahaiselle vuorelle, vaikka oli sen juurella kasvanutkin. Nykyisin hän asuu Cambridgessa Hamiltonin kupeessa. Jutusteltiin varmaan puolisen tuntia, kunnes päätin lähteä vilkaisemaan Elliä ja nukkumaan.

Huoneeseen päästyäni löysin Ellin lattialta istumasta ja halaamasta roskista. Hupsis, en ollutkaan ikinä aiemmin nähnyt Elliä niin hirveässä humalassa. Ihmettelin tätä, koska itse en ollut juonut kuin pari siideriä. Missä välissä tämä neiti oli ehtinyt vetäistä tällaiset kumarat? Sain soperruksesta sen verran selvää, että Elli oli käynyt hörppäämässä Samin ja Jamesin kanssa muutaman shotin baarin puolella minun, Georgen, Eshin ja Andyn istuskellessa pöydässä. Hoitsunvaistoni otti vallan ja nostin Ellin sängylle istumaan, autoin vaihtamaan vaatteet ja kippasin pötkölleen sänkyyn samalla kertoen, että roskis löytyisi sängyn vasemmalta puolelta. Ei siinä kauaa mennyt, kun raukka jo lateli norjaa roskapussille. Valvoin puoli yötä vahtien, että Elli viimein nukahti. Seuraavana aamuna heikotti enemmän, kuin aikapäiviin. Vanhaksi tässä alkaa kaiketi tulla, kun krapula iskee vaikkei olisi humalassakaan.

Mount Maunganuin 

Viimein koitti sunnuntai ja tuli aika kohdata toiset vapaaehtoiset. Ei olisi yhtään huvittanut. En muista, koska olisin tuntenut itseni yhtä antisosiaaliseksi. En varmaan ikinä. Saksalaisvahvistukset puhuivat edelleen toisilleen pelkästään saksaa, ei siis sitäkään vähää olleet oppineet täällä. Tuntui ulkopuoliselta, mutta toisaalta siinä mielentilassa ei kiinnostanut pätkääkään. Koko puolivälileiri tuntui ajan haaskaukselta. Sitä kärvisteltiin tiistai-iltaan saakka. Pahinta oli antaa palautetta edellisestä paikasta. Eihän se ACVE:n vika ollut, että meidän edellinen projekti meni päin mäntyä. ACVE:n Teresa ja Heath tuntuivat molemmat olevan hyvin pahoillaan ja toivoivat meillä olevan parempi tuuri uusissa projekteissa. Heath kysäisi hieman huvittuneena, pärjäämmekö me ilman toisiamme seuraavassa projektissa. Lupasimme pärjätä, oltiinhan me pärjätty matkustuskuukausikin omineen.

Maisemia uudelta työpaikalta. Lasten kalastusallas ja vapaaehtoisten "kioski"

Uusi projektini sijaitsee Turangissa, Taupo-järven etelärannalla, Tongariron kansallispuiston kupeessa. Olenkin tämän jo aiemmin maininnut, mutta Tongariron kansallispuistolla oli valtava rooli Taru sormusten herrasta -elokuvissa toimien pimeyden näyttämönä, Mordorina. Alueella sijaitsee kolme upeaa tulivuorta, Ruapehu, Ngauruhoe sekä Tongariro. Seuraavat puoli vuotta viettäisin Tongariro National Trout Centren leivissä, jota pyörittää Tongariro National Trout Centre Society (TNTC).

Kirjauduttuani ulos hostellista lähdin ajelemaan etelän suuntaan. Pysähdyin Taupon BB-bensa-asemalla hörppäämässä Wild Bean Cafen kahvin ja napostelemaan pienen leivän. Walitsin BB:n vain siksi, että saisin friteeratun juustolla ja kinkulla täytetyn kananugetin (jotka on aivan taivaallisen hyviä!) mutta tiskit olivat siivouksen vuoksi tyhjät. Tyydyin siis kolmioleipään. Istahdin hörppimään kahvia ulko-oven viereiseen pöytään, jossa vanha herrasmies istuskeli tavalliseen tapaansa ihmisiä tervehtien ja ristikkoa täytellen. Ilmeisesti hän ei minua muistanut, vaikka olimme nähneet monta kertaa aiemminkin. Tarinatuokio kestikin odotettua pidempään, ja minulla tulikin jo kiire ehtiä ajoissa Turangiin, jossa olimme sopineet tapaavamme pomomme yhden kieppeillä. Varttia vaille yksi löysin itseni seisoskelemasta autoineni kilometrin mittaisessa jonossa. Turangin tie oli osittain remontissa ja vain yksi kaista käytössä. Great! Lähetin viestin tulevalle kollegalleni, sveitsiläiselle Franziskalle, että myöhästyn. Sain paluuviestin melkein heti, hänkin myöhästyisi. Hän lupasi ilmoittaa kolmannelle duunikaverillemme, saksalaiselle Carlalle, joka oli ehtinyt jo paikan päälle.

Meidän uusi kämppis, Timin valloittava terrieri Fern.

Kaksikymmentä yli yksi parkkeerasin autoni keskuksen vierailijaparkkipaikalle. Hieman hermostuneena lähdin tallaamaan polkua alaspäin, kunnes näin edessäni suuren rakennuksen. Tässä olisi Tongariron kansallisen lohikeskuksen vierailijakeskus, akvaario ja kalakasvattamo. Tallasin sisään ja bongasin Carlan odottelemasta ja ihastelemasta vierailijakeskuksen museota. Franziska ei ollut vielä saapunut. Aikamme odotettuamme tapasin viimein tulevan pomoni Bevinin, valtavan kokoisen, viisissäkymmenissä olevan maorimiehen, josta pidin valtavasti heti ensitapaamisella. Tosin minusta tuntuu, että asiat otetaan hieman liian lepsulla ja rennolla otteella, jopa kiivimittapuulla.

Ei koiria minun sänkyyn... mutta minkäs teet!?

Aloimme käymään käytännön asioita läpi ja hetken kuluttua Franziskakin liittyi seuraamme. Ensinnäkin Bevin kertoi meille tulevasta majoituksestamme. Talo sijaitsee Turangin keskustan liepeillä, sieltä löytyy kolme makuuhuonetta, mutta yksi on tällä hetkellä täynnä tavaraa, jotka tulevat häviämään parin viikon sisällä. Sitä ennen kahden meistä tulisi jakaa huone keskenään, mikäli haluaisimme kaikki jäädä taloon asumaan. Saisimme myös vilkaista pientä asuntovaunu-mökkiä, joka sijaitsee keskuksen yhteydessä, mikäli joku meistä haluaisi majoittua sinne. Alueella on myös ns. DOC Lodge, joka tarkoittaa kolmea huonetta, erillistä keittiö- ja kylppäriosastoa, pyykkitupaa sekä isoa olohuonetta. Tällä hetkellä jokainen huone oli varattu, mutta vain helmi-maaliskuun vaihteeseen saakka, joten saimme vaihtoehdoksi myös parin kuukauden päästä muuttaa työpaikan yhteyteen, mikäli niin haluaisimme.

Koska totuushan on aina tarua ihmeellisempää, eihän tämä kuvaus talostamme osunut lähellekään totuutta. Kävimme tarkastamassa asuntovaunun, joka vaikutti hyvin kotoisalle, ja josta jouduttiin myöhemmin vetämään pitkää tikkua, kuka sinne saa muuttaa. Talo on vanha ja hieman nuhjuisen oloinen. Pihalla meitä odotti Sally, meidän tuleva kämppäkaverimme! Talossa asuu myös Tim koiransa, pienen terrierin Fernin kanssa. Se siitä sitten, emmehän me kolme edes mahtuisi yhdessä tähän taloon! Koska Carla veti pisimmän korren, hän muutti pieneen asuntoautomökkiinsä minun ja Franziskan jäädessä jakamaan yksi tyhjä huone keskenämme.

Sateisesta kelistä riippumatta riitti vilinää.

Sally kertoi toimivansa tuvanhoitajana Tongariron kansallispuistossa ja työskentelevänsä kuusi päivää kerrallaan ja olevansa vastaavasti kuusi päivää vapaalla, joten joka toinen viikko emme näkisi häntä ollenkaan. Tim sen sijaan asui kämpässä pysyvästi, työskennellessä maanantaista perjantaihin aamusta iltapäivään. Onneksi nämä kämppikset vaikuttivat todella ihanilta ihmisiltä. Sally on viisissäkymmenissä oleva ulkoilmaihminen, jonka elämä on kietoutunut luonnon ympärille. Hän kertoi työskentelevänsä kansallispuistoissa kesäkauden ja lähtevänsä talveksi jonnekin muualle. Lisäksi hän kirjoittaa tällä hetkellä kirjaa Uuden-Seelannin kuumista lähteistä. Innolla odotan, että pääsisin lukemaan tämän teoksen!

Tim on kolmenkympin kieppeillä oleva intohimoinen kalamies ja metsästäjä. Hän työskentelee Department of Conservation:n eli DOC:n leivissä. DOC on Uuden-Seelannin luonnonsuojeluyhdistys, joka huolehtii myös oman tulevan työpaikkani ympäristönhoidosta.

Fileerausta.

Sen verran olen päässyt omaan työnkuvaani kiinni, että työskentelemme osan ajastamme vierailijakeskuksella käytännössä pyörittäen keskusta myyntitiskin takaa. Suurimman osan ajastamme työskentelemme kuitenkin DOC:n kanssa huolehtien ulkotiloista, akvaariosta, kalakasvattamosta sekä uhanalaisista Whio:sta eli vuorisorsista (= Blue duck), joita kasvatetaan keskuksen yhteydessä. Pomomme lupasi, että pääsemme osallistumaan näiden sorsien vapautukseen, joka tulee tapahtumaan helmi-maaliskuun vaihteessa. Lisäksi saimme sisäpiirin tietoa tulevasta kiivi-lintujen vapautuksesta, joka tulisi tapahtumaan myöhemmin syksyn aikana, kun Rotorualla kasvatetut kiivit päästettäisiin Tongariron kansallispuistossa vapauteen. Saisimme osallistua tähänkin. Bevin haluaa meidän saavan irti kaiken mahdollisen ja kokevan jotain aivan uutta täälläolomme aikana. Saamme olla mukana tapahtumissa, mitä alueella järjestetään, käydä kokeilemassa perhokalastusta, ihan mitä vaan keksiä saattaa. Saatatte ehkä huomata, että olen lievästi sanottuna innoissani uudesta projektistani!

Chris teki meille illallista. Oli hyvää!

Ensimmäinen ”virallinen” työtehtävämme oli auttaa syntymäpäiväjuhlien järjestämisessä perjantaina. Aucklandista kotoisin oleva miljonääri oli välttämättä halunnut pitää syntymäpäiväjuhlansa keskuksen ”luokkahuoneessa” lasten kalastuslammen vieressä. Tupa oli täynnä Aucklandilaisia, jonka kyllä huomasi. Me toisen luokan kansalaiset pysyteltiin poissa tieltä ja tehtiin vain se, mitä tarvittiin. Julie, vanhempi rouvashenkilö, joka vastasi tarjoiluista ja jonka apuna olimme, on maailman herttaisin ihminen. Niin sydämellistä ihmistä saa hakea! Hänen miehensä Brian on myös innokas kalamies, ja molemmat toimivat vapaaehtoisina TNTC:ssa. Koska syntymäpäiväsankari oli halunnut kalastusnäytöksen ja perheen lapsille järjestettiin oma kalastusmahdollisuus lasten kalastusaltaassa, Brian oli organisoimassa sitä yhdessä Cristoksen kanssa. Tutustuimme 44 vuotta sitten laivalla Uuteen-Seelantiin seilanneeseen Cristokseen, jota myös Chrisiksi kutsutaan (Pirun yleinen nimi tuo Chris täällä!) Jutustelimme hänen kanssaan pitkään, ja päivän päätteeksi hän kutsui meidät illalliselle luokseen seuraavana päivänä. Kävi ilmi, että hän asuu aivan kulman takana meidän talostamme.

Käytiin Chrisin kanssa keräilemässä laavakiviä.
(Ne kelluu!)

Kuudelta lauantai-iltana suuntasimme Chrisin talolle. Kävi ilmi, ettei tämä herra ollut mistään köyhimmästä päästä, talo oli valtavan kokoinen upeine puutarhoineen ja kodikkaine sisustuksineen. Chris kertoi meille elämästään, eikä se elämä ole todellakaan ollut siitä helpoimmasta päästä. Hän oli vastikään muuttanut Turangiin Wellingtonista. Tämä talo oli ollut hänen ja hänen ex-vaimonsa lomakoti (mökki-sana olisi halventava näin upealle rakennukselle, jossa oli kaikkien muiden mukavuuksien lisäksi jopa tuplaikkunat!) Chris oli hiljattain eronnut vaimostaan ja Wellingtonin talo oli jäänyt eron myötä ex-vaimolle. Muuton myötä hän oli myös menettänyt monia ystäviään ja hän tunsi itsensä todella yksinäiseksi. Tämän illallisen jälkeen olemmekin nähneet häntä lähes päivittäin.

Sain Gorgelta kirjan...
...hyvästi sosiaalinen elämä!

Sunnuntaina oli keskuksen yksi suurimmista tapahtumista, lasten kalastuspäivä. Vuorottelimme tehtäviä kalasavustamon (opin siis savustamaan lohta), kioskin ja vierailijakeskuksen välillä. Toisin sanoen kiirettä piti vain savustamolla. Keli ei oikein suosinut, vettä satoi aamusta kaatamalla ja päivän mittaan saatiin useampi sadekuuro niskaan. Mutta hauskaa oli kaikesta huolimatta.

Koulutus alkoi meillä toden teolla maanantaina. Innolla odotan, mitä tuleman pitää. Vaikka tällä hetkellä olen henkisesti äärimmäisen väsynyt, olen kuitenkin tyytyväinen. Sain palata Taupo-järven maisemiin, muuttaa tulivuorten juurelle ja työskennellä luonnossa mitä kauneimmassa ympäristössä, jonka maisemassa on hieman myös Lapin tuntua. Kuukausi sitten pelotti, mutta nyt tuntuu siltä, kuin olisin palannut takaisin kotiin.

”I know you are talking to Elli! Remember overthinking and illusion!”

“You’re insane…”

“No, I’m fit!”

Odotettu matka - Sinne ja takaisin 1/2

Osa 1. Mene sinne, minne jalkasi vievät

Joskus pitää ylittää omat rajansa, nähdä mahdollisuutensa ja
kohdata pelkonsa. Tässä 47 metriä pelkkää hulluutta.

Tunnistaisiko samaksi kuin
puoli vuotta sitten? Minä en.

Uudet tuulet alkoivat puhaltaa tämän Doriksen elämässä joulukuun puolen välin jälkeen. Aikani Blue Lightin leivissä oli ohi ja tuli aika jatkaa matkaa. Edessä siinsi kuukauden loma. Reissusuunnitelmia oli tehty jo kuukausia aikaisemmin ja vihdoin oli aika laittaa suunnitelmat toteutukseen. Ennen suurempien lomaselvitysten tekemistä pitää mainita, että Chris piti kuin pitikin lupauksensa benji-hypyn suhteen. Pakko mainita myös, että vaikka tämä jänishousu yritti aluksi heittää hanskat tiskiin pienumuotoisen paniikkikohtauksen ottaessa vallan, tuli se kuitenkin lopulta (pienellä avustuksella) tehtyä. Olen niin pirunmoisen ylpeä itsestäni, että ihan oikeasti voitin pelkoni ja löysin sisuni oikeassa paikassa. Kuva- ja videotodisteita on useampia.

Warren-setä antoi meille T-paidat! Me selvittiin!

Toisiksi viimeisen illan puhteita:
pakkaamiskaaos!

Hyvästi Herra Adams!
Tulen ikävöimään sinua!

Loma alkoi Ellin kanssa ”viimeisellä” illallisella. Tämän päivän jälkeen tiemme eroaisivat. Elli oli varannut itselleen majoituksen yhdeksi yöksi, itse vietin viikonloppuni Martinin kämpillä. Ilta oli tulvillaan tunteita, iloa, naurua, mutta myös jonkinlaista haikeutta. Ei sitä ihan vielä tajunnut, että kaikki yhdessä kokemamme huipentuisi tähän iltaan. Taisi siinä yön pikkutunteina päästä pieni itkukin.

Todistetusti uimassa.

Lauantaina oli aivan upea päivä! Vietin puolikkaan päivästäni poikien talon terassilla auringosta nautiskellen, kirjoitellen, kirjaa lukien ja ihmetellen uutta elämänmenoa. Olin vihdoin vapaa! Töidensä jälkeen Martin kysyi, kiinnostaisiko minua lähteä pienelle purjehdusreissulle järvelle Maori—kalliokaiverruksia katsomaan ja uimaan. Totta kai kiinnosti. Veneen omistaja Dave on Martinin vanha tuttu, joten päästiin kyytiin viemällä kipparille pullo viiniä ja piparipaketti. (ks. www.sailfearless.co.nz).

Päivä oli upea, aurinkoinen ja lämmin. Täydellinen järvellä seilaamiseen, tosin tuulta oli purjeveneelle hieman liian vähän, joten moottorilla mentiin. Eipä se meitä haitannut. Kalliokaiverrukset olivat valtavan hienoja. Olen nähnyt kuvia paikasta monesti, mutta eihän se koskaan voita oikeaa kokemusta, kun omin silmin pääset ne näkemään. Parkkeerasimme lahdenpohjukkaan kaiverruksia ihailemaan ja halukkaat pääsivät pulahtamaan järvessä. Veden lämpötila siinä kohtaa oli +18 astetta, syvyyttä 7 metriä ja vesi niin kristallin kirkasta, että pohjan muodot näkyivät selvästi. Pakkohan sinne oli hypätä, en ollutkaan aiemmin uinut Taupo-järvessä. Virkisti mukavasti!

Sunnuntaina oli aika sanoa jäähyväiset Martinille ja hänen kämppäkavereilleen sekä upealle Taupolle. Matka suuntasi pohjoiseen, Aucklandiin ja uusiin seikkailuihin. Vihdoinkin oli aika jättää kaikki mennyt taakseen ja suunnata kohti tuntematonta. Ajomatka Taupolta Aucklandiin meni kuin unessa. Tuntui epätodelliselta. Olenko tosiaan lähdössä? Kaiken kaikkiaan Taupo tuntui kodilta, turvapaikalta, vaikka olinkin tätä päivää odottanut kuin nousevaa kuuta. Pelotti. Olin vihdoinkin täysin yksin. Ei Elliä, ei Martinia, ei yhtään tuttua kasvoa. Itku ei tullut enää, mutta hirttoköysi kiristi kaulassa koko matkan. Vaikka tiesin, että selviän ja seuraavana päivänä saisin jotain aivan muuta ajateltavaa, ahdistus ja levottomuus veivät yöunet.

Auckland

Turha varmaan tässä vaiheessa enää mainita, että selviydyin Aucklandin miljoonakaupunkiin ilman suurempia ongelmia ja kommelluksia. En saanut ainuttakaan hermoromahduspuuskaa tai raivaria koko ajomatkan aikana, en edes kaupungissa, kun yritin löytää parkkipaikkaa. Pitäisi kaiketi olla hieman ylpeäkin itsestäni, olen oppinut jotakin! Vielä puoli vuotta sitten kilahdin jo Kouvolan hurjassa ”liikenneruuhkassa”, Tampereesta puhumattakaan.

Selviydyin myös kaupungista ulos lentokentälle ilman suurempia kommelluksia. Lentokentällä odottelin innolla, koska saapuvien lentojen ovien takaa paljastuisi kaksi hyvinkin tuttua naamaa, joita en ollut nähnyt puoleen vuoteen, Mama ja Iskä. Aika mieletön fiilis nähdä oma perhe näin pitkän ajan jälkeen. Tuntui epätodelliselle ja taisi innostuksen seassa olla pientä hermoiluakin. Mitä siitäkin tulisi, kun kaksikymmentäseitsemänvuotias, omillaan jo vuosia asunut ja tätä maata nähnyt aikuinen tytär lähtee reissaamaan vanhempiensa kanssa!? Viimeisin pidempi lomareissuni vanhempieni kanssa oli kymmenen vuotta sitten Teneriffalla…

Piha beach

Kastuin!

Majoituimme pariksi ensimmäiseksi päiväksi Aucklandin laitamille, North Shoreen. Tämä piskuinen kaupunginosa tuntui olevan maahanmuuttajien valloittama pienine kiinalaiskauppoineen ja ravintoloineen. Hostellin omistajat olivat intialaisia. En tainnut tienoolla nähdä ainuttakaan kiiviä. Ensimmäisen päivän aikana ei paljoa tehty, käytiin syömässä ja yritin pitää pitkänmatkalaisia hereillä ilta puoli kymmeneen saakka. Matkalaukuista paljastui tuliaisina monen monta levyä Fazerin suklaata ja oikeaa suomalaista kahvia! Meinasi itku päästä, kun haukkasin palan hasselpähkinäsuklaata. Tai no, yksi pala oli yli puoli levyllistä… Mutta noita tuttuja makuja on vaan niin hirveä ikävä! Harmi, kun ruisleipää ei saa tänne tuoda. Ja kahvi! Olen niin monesti kuullut, että täällä on maailman parhaat kahvit. En allekirjoita lainkaan. Haluan kahvia, en lattea tai cappuccinoa tai mitään muutakaan maidolla (ja sokerilla) pilattua litkua, josta puuttuu kaikki aromit ja todellinen potku. Kotimainen kahvi vaan maistui taivaallisen hyvälle!

Vain jalanjäljet hiekassa kohti valtameren kuohuja.

Matkasuunnitelmani vei meidät seuraavana päivänä pois kaupungista. Aucklandin länsipuolella sijaitsee puistoalue, jonka laidalta löytyy kylä nimeltä Piha. Vuoristojokia laskeutui upean hiekkarannan lomitse suoraan Tasmanian mereen. Vaikka päivä oli pilvinen ja tuulinen, oli kuitenkin lämmin. Pihalla aikamme tallattuamme ja upeita valtameren aaltoja ihailtuamme jatkoimme matkaa Karekare-rannalle. Aallot olivat valtavan kokoisia ja iskivät rantaan valtaisalla voimalla. Uimaan saakka ei uskallettu, mutta käytiin kokeilemassa, miten aallot pientä ihmistä riepottaa, kun menee veteen seisomaan. Oli hauskaa, vaikka nämä aallot sopisivatkin paljon paremmin surffaamiseen kuin uimiseen.

Seuraava matkakohteemme oli New Plymouth. Olin haaveillut Egmontin kansallispuistosta ja Taranaki-vuoresta jo tullessani tähän maahan. New Plymouth vaikutti sympaattiselle, rauhalliselle, mutta myös elämää täynnä olevalle pikkukaupungille. On myönnettävä, että tämä kaupunki kuuluu ehdottomasti omaan top-listaani ja jonakin päivänä haluan vielä palata takaisin. Nähtävää jäi vielä niin paljon. Valitettavasti ajomatka kestää valtaisan kauan, eikä helppoa tietä ole. Vaikka maisemat ovat henkeäsalpaavan upeat, alkaa muutaman ajetun tunnin jälkeen se kytkimen ja vaihteiden ronklaaminen ottaa päähän. Lentämällä pääsisi helpoiten, mutta budjettireissaajan lompakko ei paljoa sen jälkeen kiittele.

Olin varannut itselleni punkan 6 hengen ryhmähuoneesta, mutta koska joulu oli lähellä ja hostelli todella hiljainen, sain ilokseni ikioman huoneen! Muutenkin hostelli vaikutti todella kotoisalta ja sijaitsi rauhallisella alueella kävelymatkan päässä kaupungin keskustasta.

Päästiin Arcadianmäelle!

Olin aiemmin lukenut netistä, että Pukekura parkissa järjestetään joulukuun puolesta välistä tammikuun loppuun saakka kestävät valofestivaalit. Suuntasimme Pukekura-puistoon ensin päivänvalossa. Nähtävää riitti paljonkin. Sovimme, että palaamme takaisin, kun ilta pimenee. Kävellessämme takaisin hostellille näimme vasemmalla puolella taivaanrantaa vasten hohtavan tulivuoren huipun. Kunnioitusta herättävä näky huipun hohtaessa lumivalkoisena sinistä iltataivasta vasten. Siellä se uinuu, Taranaki, komeana ja uhkaavana: kyseessä on kuitenkin tämän maan vaarallisimmaksi luokiteltu tulivuori. Näky paloi verkkokalvoilleni loppuiäkseni. Jonain päivänä kiipeän tuolle vuorelle, huipulle saakka!

Mount Egmont/Taranaki

Apina kiipesi puuhun.

Ilta hämärtyi ja suuntasimme askeleemme jälleen puistoon, joka oli hämärän tullen muuttunut upeaksi väriloistoksi. Puut, sillat, purot ja lammet olivat valaistu mitä upeimmilla valotaideteoksilla. Synkän metsikön siimeksestä kuului karhujen, susien ja muiden petoeläinten selkäpiitä karmivia ääniä ja pienen jokiuoman päällä roikkui aavemaisia meduusoja. Vaikuttavaa. Joen toisella puolella ison puun oksalla kuorsasi peikko Nokian vanha 3310 kainalossaan. Tunnistin Nokialaisen viestiäänen aivan saman tien, kun kuulin sen. Ja se kuului monta kertaa. Lähemmäs päästyämme näimme kyltin, jossa pyydettiin lähettämään tekstiviestillä oma nimi ja kertomaan, miten ilta on sujunut. Koska puhelinliittymääni kuuluu ilmaiset tekstiviestit, päätin kokeilla, mitä tapahtuu. Hetki viestin lähetyksen jälkeen kuulimme taas vanhan Nokian viestiäänen ja hetkeä myöhemmin oma puhelimeni vinkaisi. Peikko heräsi hetkeksi ja vastasi viestiini näin: ”Salla the other day, I fell off a 10 metre ladder, luckily I was only on the second step… Ba dum tss!” Sitten se jatkoi taas kuorsaamistaan.

Saatuemme tarpeeksi valoista, suuntasimme hostellille nukkumaan. Seuraavana aamuna oli suunnitelmissa kauan odottamani Egmont. Matka kaupungista kansallispuistoon kesti vain noin puolisen tuntia. Olin odottanut hieman pidempää ajomatkaa, mutta olin positiivisesti yllättynyt, että saavuimmekin perille jo niin pian. Taranakin huippu oli valitettavasti synkän pilven peitossa ja kelikin oli hieman sateinen. Päästyämme North Egmontin vierailijakeskukselle, ilma oli muuttunut jäätävän kylmäksi! Ohkaiset caprit vaihtuivat hyvin nopeasti pitkiin kalsareihin ja tuulipuvun housuihin. Onnekseni autosta löytyi myös mukanani kulkenut laskettelutakki. (Kiittelin tässä kohtaa itseäni, etten jättänyt tavaroitani Martinin kämpille, kuten olin aiemmin suunnitellut.) Tuuli oli aivan järjettömän kova ja kylmä. Mutta kun tänne saakka oli tultu, olihan se ainakin puoleen väliin kiivettävä.

Enttipuita

Vaatekertojen lisäämisen jälkeen askeleemme suuntasi ylöspäin. Alkumatkasta kiipeäminen oli vaivatonta, koska olimme tuulensuojassa, mutta ylempänä tuuli alkoi todella tarttua vaatteisiin. Tuulta oli parisenkymmentä metriä sekunnissa, puuskissa huomattavasti enemmän. Jossakin kohtaa polku kääntyi toiseen suuntaan, ja tuuli puski suoraan selkiemme takaa antaen vauhtia ja tehden kävelystä vaivattomampaa. Termarikahvit pysähdyttiin hörppäämään Maketawa-tuvalla. Aurinkokin pilkisteli pilvien lomasta. Miten upeaa olikaan istuskella tuvan terassilla kahvia hörppien ja katsellen, kuinka pilvet valuvat alas vuoren rinnettä pitkin ja hukkuvat syviin soliin. Upean vaellusreissun jälkeen annoin autoni avaimet isälleni, joka halusi ”harjoitella” vasemman puolen liikenteessä ajamista.

Pilvet valuvat alas vuorenrinnettä.

Polku kulkee tuolla jossakin.

Evästauolla

Skumppaa ja
Fazerin konvehteja

Jouluaattona heitimme hyvästit New Plymouthille ja suuntasimme Wellingtoniin. Olin vuokrannut meille asunnon Brooklynin kaupunginosasta ihan vaan joulunviettotarkoitukseen. Ei tarvitsisi meluisassa hostellissa nyhjöttää, vaan saisimme kaikessa rauhassa viettää joulua perheen kesken. Koska olimme New Plymouthin Pak’n Savessa nähneet kokonaisia joulukinkkuja, isäni päätti, että kinkkuhan on jouluksi saatava. Niinpä siis suuntasimme illallisostoksille. Koska Brooklyn on vähän syrjässä kaikesta, lähimmät ”supermarketit” sijaitsivat kaupungin keskustassa. New Word oli tulvillaan ihmisiä eikä tiskillä ollut ainuttakaan kinkkua, ei edes viipaleita! Päätin yrittää onneani Countdownissa. Ei sieltäkään kokonaista kinkkua löytynyt, joten hätäpäissäni nappasin shampanjakinkkusiivuja. Pitihän se joulukinkkua saada, oli sentään jouluaatto.

Asunnon omistajan
jättämä joululahja.

Tuntui jotenkin
absurdilta...
Joulu keskellä
kesää!

Asunnon omistaja oli jättänyt meille paketin Catburyn parhaat-suklaapatukkarasian ja joulutorttuja. Lisäksi vanhempani olivat tuoneet tullessaan monen monta levyllistä suklaata ja konvehteja. Eihän se nyt ihan joululta tuntunut, vaikka tulikin syötyä ylettömän paljon ja ahdettua suklaata naamariin koko puolen vuoden edestä. Ilta kuluikin korttia pelaillen ja katsellen TV:stä Leijonakuningasta. Joulupäivänä koko kaupunki oli aavemaisen hiljainen, kuten Helsinki juhannuksena. Ihmiset, joita näimme, makoilivat rannalla piknikillä ystäviensä ja perheidensä kanssa. Satama-alue ja ranta oli todella kaunis. Rannan tuntumassa nousi upeasti muotoiltu valtavan kokoinen rakennus, joka myöhemmin tunnistettiin Uuden-Seelannin kansallismuseoksi.

Abel Tasman
National Park

Suojakertoimet
kohdallaan

Lähes joka ikinen paikallinen on kertonut, että tulen rakastamaan eteläsaarta. Boxin Day:na, kuten täällä kutsutaan Tapaninpäivää, oli aikani vihdoin lähteä katsomaan, pitääkö nämä puheet paikkansa. Olin kuullut, että lauttamatka Wellingtonista Pictoniin Cookin salmen kautta on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Päivä olikin todella kaunis ja aurinkoinen maisemien katseluun, mutta itse olin niin kuoleman väsynyt, että torkahdin heti alkumatkasta ja nukuin lähes koko matkan. Minut herätettiin vasta hieman ennen Pictonia. Se siitä kauneudesta. Mutta joo, ainahan sitä tulisi paluumatka.

Olin vuokrannut Pictonista auton, koska tähän aikaan vuodesta lautat olivat niin täynnä, että olin jo pienissä vaikeuksissa saada lippuja kolmelle hengelle tänä kyseisenä päivänä autosta puhumattakaan. Automaatti-Tiida osoittautui yllättävän ketteräksi autoksi ajaa vuoristoteillä. Etupenkit tosin olisivat voineet olla matkustajaystävällisemmät. Seuraava kohteemme olisi Nelson. Kiroilin mielessäni, kun reissusuunnitelmani olivat menneet täysin pieleen parin kuukauden takaisen tuhoisan maanjäristyksen jälkeen. Tiet eteläsaaren itärannikolla ovat edelleen ajokelvottomia ja koska olin suunnitellut ensimmäisen pysähdyksemme Kaikouraan, jossa suurimmat tuhot olivat tapahtuneet, jouduimme suuntaamaan idän sijasta länteen. 

Nelsoniin päästyämme muutin mieleni. Rakastuin tähän kaupunkiin aivan saman tien! Päätimme ottaa aikamme täällä rennosti. Kävelimme ympäri kaupunkia ja ihailimme puistoja, pysähdyimme jopa katedraalilla, jossa päätimme vierailla. Omalta osaltani vierailu ei alkanut niin iloisesti, kun ovella seisoskellut herrasmies ojensi minulle esitteen. Hetken sitä tuijotettuani totesin herralle, että anteeksi, haluaisin englanninkielisen version. Mies häkeltyi pahasti ja pyyteli kovasti anteeksi antaen minulle englanninkielisen esitteen minun ojentaessani kädessäni rypistynyttä saksankielistä esitettä. Pahoitellen hän kertoi vierailijoiden olevan pääsääntöisesti saksalaisia, joten totta kai hän oletti minunkin olevan saksalainen. Valehtelematta rupesi jo vähän suututtamaan, koska kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta. Kiivit eivät vaan tiedä Euroopasta mitään muuta, kun Britannian ja Saksan. Saksalaisia on tässä maassa aivan liikaa. Toivuin kuitenkin järkytyksestä nopeasti.

Mitä erikoisempia puita ja mahtavia simpukoita. @Abel Tasman NP

Tasmanian tuholainen

Abel Tasmanin kansallispuistossa oli päästävä päivänä eräänä käymään myös. Sinne siis isot eväät mukana. Muutama tunti rantaviivaa käveltyämme ja laskuvettä ihmeteltyämme pysähdyimme evästauolle ja uimaan upeassa Tasmanian meressä. Vesi oli muuten kylmää! Ehdottomasti jälleen top-listalle kivunnut paikka, joka löytyi myös kalenteriini ensimmäisten viikkojen aikana kirjoitetusta ”Must visit – kansallispuistot”-listalta. (Listalta löytyy myös 5 muuta kansallispuistoa, joista vain 1 on enää käymättä, ja se sijaitsee tuossa naapurissa. Muita en muista ja koska hukkasin kalenterini uuteen kotiini muuton yhteydessä, en voi siitäkään enää tarkistaa.)

Matkalla takaisin autolle päin törmäsimme kanan kokoiseen lintuun, joka tallasi keskellä polkua ohikulkevia ihmisiä uteliaasti tuijotellen. Niin utelias se olikin, että pääsin ihan lähietäisyydelle. Ruokaahan se reppana kerjäsi ja katsoi tyhjää kättäni ihmeissään. Enkö saisikaan herkkupalaa? Kyseessä on lentokyvytön Weka-lintu, joka suomenkielessä tunnetaan nimellä vekaluhtakana. Tämäkin lintu on luokiteltu vaarantuneeksi uhanalaisuusluokituksessa. Lintuelämä täällä onkin rikkaampaa, kuin missään muualla, missä olen aiemmin matkaillut.

Weka

Maisemaa vuoriston keskeltä.

Mainostaisikohan Air BNB:tä, oli loistovalinta! Kuten Wellingtonissakin.

Tie Nelsonista Christchurchiin puikkelehti vuoriston läpi. Sellaisia maisemia ei tämä likka ole koskaan ennen nähnyt. Takapenkki oli hiljainen lukuun ottamatta ihastuksesta epätoivoisia huokailuja. Itärannikon lähestyessä maisema muuttui täysin. Vuoristojen jäädessä selän taa maisema muuttui täysin litteäksi. Peltoja ja niittyjä riitti silmänkantamattomiin. Olin vuokrannut meille kokonaisen talon uuden vuoden viettoa varten. Talo osoittautui erittäin viihtyisäksi isoine pihoineen. Matkaa keskustaan oli tosin hieman enemmän, kuin olin odottanut.

Hector's dolphins

Selailimme esitteitä ja kaivelimme netistä tietoja Akaroan seudusta. Halusimme ehdottomasti nähdä tämän upean paikan, jossa saattaisimme nähdä uhanalaisia Uuden-Seelannin delfiinejä (Hector’s dolphins). Auton nokka suuntasi kohti Akaroaa aamupäivän auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta. Akaroalla on värikäs historia ranskalaisten ja englantilaisten kesken ja tämä piskuinen kylä onkin rakennettu ranskalaisvaikuttein. Turistirysäksihän tämäkin paikka oli valitettavasti muuttunut. Varasimme veneretken, jotta pääsisimme ihmettelemään merielämää hieman lähemmin. Hieman kauemmas satamasta päästyämme saimmekin seuraksemme useamman, noin metrin mittaisen pikkudelfiinin. Ymmärtääkseni tämän lajin edustajat voivat suurimmillaan kasvaa vain noin puolentoista metrin mittaiseksi. Satuimmepa näkemään emodelfiinin kahden viikon ikäisen poikasensa kanssa. Pyörähdettyämme Tyynen valtameren valtaisilla aalloilla kippari käänsi veneen nokan takaisin satamaa kohti. Kapean lahden toisella puolella rannalla makoili hylkeitä. Kippari kehotti myös pitämällä silmällä pingviinejä. Itse henkilökohtaisesti odotin pingviinien näkemistä enemmän kuin delfiinien. Jossakin kohtaa rannalla näimme jonkin pingviiniä muistuttavan linnun, mutta varmuutta emme siitä saaneet, koska vene keikkui aallokossa sen verran rajusti, että kiikareilla tähyilystä ei tahtonut tulla mitään.

Re:Start
Konttikauppa-
keskus. Nerokasta!

2017

Uusi Vuosi vaihtui Christchurchin kasvitieteellisen puutarhan viereisessä puistossa loistavan musiikin siivittämänä huipentuen keskiyön ilotulitukseen. Vuosi vaihdettiin ensimmäisenä maailmassa, joten pitihän se hetki muillekin jakaa. Paluuviestinä saamani kuvat lähes lumettomasta kotimaan maisemasta saivat mieleni hieman paremmaksi, mutta ei se Uusi Vuosi vaan samalta tuntunut, kuin kotona. Vaikka samalla lailla heikottikin seuraavana aamuna…

Jälleen yksi maanjäristyksessä (2011) tuhoutunut katedraali.

Uuden Vuoden vaihtumisen jälkeen oli aika lähteä paluumatkalle pohjoiseen. Ajoimme itärannikolta länsirannikolle Arthur’s Pass:n kautta, ettei tarvitsisi samoja teitä ajella, kuin tullessa. Nämä maisemat olivat vieläkin upeammat, kuin matkalla toiseen suuntaan. Näimme useampia vesiputouksia, jotka hiljalleen valuivat alas syviin vuoristosoliin. Matkalla pysähdyimme ihmettelemään The Castle Rock-kukkulaa, jolla on ollut myös historiallista taustaa aikaisilta vaeltaja-maorien ajoilta.

Castle Rock

Olin valinnut tämän reitin Christchurchista ensin Greymouthiin ja siitä edelleen Westportiin, koska halusin ehdottomasti nähdä kuuluisat pannukakkukivet (pancake rocks). Vaikka tämä tarkoittikin sitä, että istuisimme autossa puoli päivää, olen ehdottomasti sitä mieltä, että se kannatti. Pysähdyimme Punakaikissa, jossa Pancake rocksit sijaitsevat. Autolle ei meinattu saada parkkipaikkaa, ihmisiä oli siellä niin paljon. Alkoi ahdistaa lähes saman tien. Olihan nämä upeat luonnon mysteerit todella vaikuttavia ja näkemisen arvoisia, mutta ihmispaljous sai tämän turistia leikkivän antituristin hermot kireäksi. En ole rasisti, mutta jossakin kohtaa eräs intialaisperhe rupesi toden teolla ottamaan kupoliin. Niin töykeää käytöstä en ole hetkeen nähnyt. Lisäksi erään australialaispariskunnan emäntä teki mieli pudottaa kaiteiden yli alempana vellovaan mereen. Ei tällainen turistirysä vaan sovi minulle, haluan nauttia maisemista omassa rauhassa ja omaan tahtiin, en kenenkään kiirehtiessä ja töniessä eteenpäin. Tämä sama tapahtui Hobbitonissa, enkä todellakaan voi suositella kumpaakaan kenellekään. Mutta tulipahan käytyä ja nähtyä tämäkin.

Westport, yksi parhaista
surffirannoista eteläsaarella.

Westportista ei mainittavaa paljon löydy. Piskuinen kylä, ilmeisen köyhäkin, on surffaajille paratiisi, mutta tavalliselle tallaajalle enemmänkin pakollinen pysähdyspaikka pitkän matkan jälkeen. Saavuimme Westporttiin myöhään illalla ja uloskirjauduimme aamun sarastaessa. Hostelli itsessään oli suloinen. Pidempään viihtyessä olisi saanut myös ilmaisen surffaus-tunnin. Se jäi vähän harmittamaan, koska olen luvannut itselleni, että surffaamista on ehdottomasti päästävä kokeilemaan. Mutta onhan tässä vielä 6 kuukautta aikaa.

Westportista pyyhkäisimme suoraan Pictoniin, josta lautta seilaisi meidät takaisin pohjoissaarelle. Koska olin missannut menomatkalla Cookin salmen täysin, ajattelin, että nyt olisi mahdollisuus vilkuilla näitä upeita maisemia. Keli oli hieman sateinen ja sumuinen, mutta kyllähän sitä pääpiirteittäin näkisi, millaisissa maisemissa sitä seilataan. Tai no, niin luulin. Valtameren maininki osoittautui valtavaksi. Naamat valkoisena istuimme äitini kanssa keulassa tuijottaen suorana eteenpäin etovan tunteen velloessa vatsanpohjassa. Jossakin kohtaa laskin pääni pöydälle ja taisin hetkeksi jopa torkahtaa. Etova olo ei vieläkään häipynyt, mutta saatuamme hieman suolaista naposteltavaa, alkoi vatsahermot hiljalleen toipua.

Itäviittalehmiä

Postilaatikko

Jäimme Wellingtoniin pariksi yöksi, sillä joulun aikana meillä ei ollut niin paljoa aikaa ihmetellä kaupunkia. Wellington on sympaattinen ja hieman boheemin oloinen kaupunki. Uskomatonta kuvitella, että tämä on maan pääkaupunki! Suurkaupungin tunnelma puuttui kokonaan. Tapasimme illallisella äitini entisen koulukaverin, joka on asunut Wellingtonissa vuosia, mutta muuttanut muutama vuosi sitten takaisin Suomeen. Iltahämärissä ihmettelimme autoni parkkipaikkaa. Koska oli viikonloppu, parkkeeraus oli ilmaista, mutta seuraavana aamuna, maanantaina, alkaisi parkkimittarit juoksemaan. Olimme parkkeeranneet tien laitaan, mutta vastakkaisella puolella oli parkkiruudut isojen nosto-ovien edessä. Vaihdoimme suunnitelmaa ja parkkeerasimme autoni yhden nosto-oven eteen.

Aamulla odottelin vanhempiani hotellin aulassa, sillä aamupalatarpeemme oli heidän huoneessaan. Kuulin rappusista äitini äänen sanovan, että annetaan Sallan juoda aamukahvit kaikessa rauhassa ja kerrotaan sitten. Kerrotaan mitä!? Enpä kerinnyt aamukahvia juomaan, kun äitini totesi, että autosi on kadonnut. Hetki siinä meni sulatellessa, että mitä h*lvettiä! Auto on yön aikana kadonnut! Puolet omaisuudestani on autossa (ei mitään arvokasta onneksi, niin hölmö en kuitenkaan vielä ole). Tarina sai uuden käänteen, kun vanhempani kertoivat nosto-ovien takana olevan autokorjaamo. Epäonneksemme tämä kyseinen nosto-ovi, jonka edessä autoni oli, on korjaamon pääovi, kaikki muut nosto-ovet olivat kiinni. Eihän siinä muu auttanut, kuin kipittää häntä koipien välissä kyselemään korjaamolta, mikä firma auton oli käynyt hakemassa. Äitini lupasi lähteä turistia leikkimään ja jätti minut juomaan aamukahvini rauhassa. Hetken kuluttua hän saapui lappu kourassaan takaisin, jossa oli hinausfirman puhelinnumero. Soitin firmalle kysyäkseni, löytyykö autoni sieltä. Löytyihän se.

Tämän hinausfirman duunari on tehnyt tätä hommaa ennenkin.

Epäonneksemme firman toimipiste sijaitsi Brooklynin laidalla, samalla kadulla, jossa olimme viettäneet joulua, mutta kilometrien päässä toisella puolella kaupunginosaa. Kirosimme mielessämme, että taas sitä joutuu kiipeämään sen kirotun jyrkän mäen ylös. Mutta tulipahan tehtyä aamulenkki samalla. Seuraavaksi vuorokaudeksi maksettiin kiltisti parkkipaikka ihan yleiseltä parkkipaikalta. Parikymppiä vs. parisataa. Maksan mieluummin ensin mainitun. Valehtelematta tilanne ei edes v*tuttanut, nauratti sitäkin enemmän. Rahaahan se vaan on. Ja kuinka moni suomalaisturisti olisi saanut hermoromahduksen! Tämä ajatus nauratti entistäkin enemmän.

Ei mikään surpermalli

Wellington jätettiin hyvillä mielin taakse ja Glow-mobiilin renkaat rullasivat meitä itärannikkoa myöten Napieriin. Olin hieman pettynyt siihen, miten vähän viinitiloja matkalla näimme, Hawk’s Bay on kuitenkin erittäin tunnettu viineistään. Pysähdyimme Hastingsissa hörppäämässä kahvit. Olin kuullut, että Hastings on totaalisen erilainen kuin Napier, vaikka matkaa näiden kaupunkien välillä on vain parikymmentä kilometriä. Oikeassa olivat. Hastings vaikutti enemmän trendikkäälle bilekaupungille, missä Napier taas on boheemi ja vanhoillistyylinen Art Deco-arkkitehtuureineen. Hastings oli myös listallani nähtävistä kaupungeista. Tulipahan sekin siis nähtyä pääpiirteittäin.

Napieriin päästiin hyvissä ajoin päivällä, joten illaksi riitti tekemistä. Auto parkkeerattiin suosiolla maksulliselle parkkipaikalle ja maksettiin parkkilippu kitisemättä.

Mutta joskus on hauskaa
leikkä sellaista

Asetuttuamme hostelliin (jossa olimme viihtyneet Ellin kanssa myös edellisellä kerralla) käytiin katsastamassa ranta, josta keräsin itselleni pussillisen pieniä kiviä. Äitini lupasi kaivertaa niistä minulle ikiomat riimukivet. Ja koska tässä maassa ei saa kiipeämisestä koskaan tarpeeksi, ja vaikka saisikin, siltä ei vaan voi välttyä, nakitin vanhempani mukanani katsomaan auringonlaskua Bluff Hill:n huipulle. Viime näkemältä maisema oli muuttunut hurjasti, olihan kesä sentään täällä jo pitkällä ja edelliskerran kävimme Napierissa aivan alkukeväästä syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna. Pakko myöntää, että pidin maisemasta huomattavasti enemmän keväällä, kun kaikkialla oli tuoreen vihreää ja upeaa kukkaloistoa. Nyt kaikkialla näkyi enimmäkseen kuivuneita kukkia ja kellastunutta nurmikkoa, puissa oli sentään vihreät lehdet. Mutta auringonlasku on aina auringonlasku, enkä muista tällaista ”kunnollista” auringonlaskua nähneenikään täällä kun kerran aiemmin Adamin talon terassilta.

Auringonlasku Bluff Hillin laelta

Meduusa

Hostellielämä alkoi nyppimään heti ensimmäisenä yönä. Jaoin huoneen kahden nuoren miehen kanssa. Eihän siinä mitään, mutta keskellä yötä heräsin kuultuani kerrossängyn alapediltä naisen äänen kuiskaavan. Mitä h*lvettiä!? Mikään, siis mikään ei ole niin ärsyttävää, kuin kuulla ihmisten kuiskaavan toisilleen, kun itse yrittää nukkua. Ilmeisesti toisella kundilla oli tyttöystävä kainalossaan. Eikä siinä kaikki. Hostellissa majailleet ranskalaiset, joita oli kymmenkunta, pitivät aivan mielettömät bileet, jotka kestivät pitkälle aamuun. Eipä paljoa tullut nukuttua.

Aamusta lähdimme kohti Cape Kidnappers:a. Koska sinne on pääsy vain ja ainoastaan laskuveden aikana, missasimme tämän patikointiretken, sillä nousuvesi oli juuri korkeimmillaan. Aikamme meni siis rannalla lekotteluun ja mitä erikoisempien simpukoiden ja kivien etsiskelyyn. Nähtiinpä pari rannalle huuhtoutunutta meduusaakin.

Illalla lähdimme kaupan kautta hakemaan meille pari pulloa skumppaa ja asetuimme rannalle tähtiä katselemaan. Hieman kauempana näimme pariskunnan tekevän pienen nuotion, joten kyllähän meidänkin piti oma notski saada. Mikä tyhjentää mielen paremmin, kuin valtamerten aaltojen ääni, kirkas tähtitaivas ja iloisesti räiskyvä nuotio? Kuohuviiniä siis unohtamatta.

Tämäkin ihana ja rentouttava fiilis unohtui hostellille päästyämme. 

Tähtitaivat, valtameri ja iltanuotio

Nukkumaan mennessäni oli suhteellisen hiljaista, mutta kun aamuyöstä heräsin vessareissulle, oli hostelli kaikkea muuta kuin hiljainen. Ilmeisesti useampikin pariskunta oli löytänyt toisensa. Huoneeseeni palattuani törmäsin iloisessa humalassa naureskelevaan kanadalaismieheen. Mies hihitteli nolona ja valitteli, ettei voi mennä huoneeseensa, koska hänen kaverinsa on siellä jonkun tytön kanssa. Sanoin, että sen kun menee vaan käydessä ilmi, että tämä kyseinen huone oli yksityishuone eikä useamman ihmisen jaettava dormi. Kaveri kertoi, että hänen pitäisi olla kohta lentokentällä, koska hänen lentonsa Napierista Aucklandiin lähtisi seitsemältä ja kaikki hänen matkatavaransa olivat huoneessa. Jutustelin reppanan kanssa hetkisen, kunnes hän rohkaisi mielensä astua huoneeseensa tavaroitaan hakemaan. Kuuntelin hetken aikaa nauruani pidätellen sitä kiroamisen ja huutonaurun määrää, joka huoneesta kantautui. Loppuyöni nukuin sikeämmin kuin aikoihin.

Vanhempieni osalta lomat alkoivat olla loppupuolella ja oli aika siirtyä pohjoisempaan. Pakattiin laukut autoon ja lähdettiin matkaan. Toisiksi viimeisenä etappina olisi Hamilton. Koska tiesin, ettei ajomatka ole kuin kolmisen tuntia, olin varannut meille aikaa pysähtyä rakastamissani Taupon maisemissa. Ajoin tottuneesti vanhaan tapaani kirjaston parkkiin, josta lähdimme kävelemään rantaviivaa pitkin. Järven vesi oli kylmää. Kävelimme katsomaan mustia joutsenia ja ihailimme kauempana rullaavaa parasail-venettä liitovarjoineen. Myös järven molemmat vesitasot olivat ahkerasti liikkeellä, itsekään en ole koko viiden kuukauden aikana nähnyt niitä noin aktiivisena. Otimme aikaa myös tuliaisten shoppailuun ja lounastauko pidettiin minulle hyvinkin tutussa kahvilassa, ei tosin siinä meidän suosikissa, joka oli kesäajaksi suljettu. (Sain Elliltä kahvikortin, jolla minun pitäisi kyseisestä kahvilasta saada ilmainen kahvi! Talvea odotellessa, saa nähdä, avaako kahvila ovensa taas talveksi. Sieltä saa kuitenkin kylän parhaat pannukakut!)

Iltapäivällä oli aika jatkaa matkaa. Hamiltoniin saavuttuamme kävimme syömässä ja tekemässä kävelylenkin Lake Rotoroan (Hamilton lake) ympäri. Järvi näytti lähes samalta, kuin edellisellä kerralla siellä käydessäni pari kuukautta aiemmin, mutta lumpeet olivat ehtineet jo suurimmilta osin kukkia.

Water "fall"

Seuraavana aamuna pakkasimme eväät reppuun ja lähdimme Matamataan. Kuten aiemmin vannoin, aion palata Wairere Falls:ille jonain päivänä ja kiivetä ylös putousten alkulähteille saakka. Se päivä koitti nyt. Matamatassa piti tietenkin pysähtyä ihailemaan hobittimaista I-Sitea ja ostamaan muutamat tuliaiset, jonka jälkeen jatkettiin Waireren suuntaan. Perille päästyämme lähdettiin ahkerana kiipeämään. Ihmisiä oli liikkeellä huomattavasti enemmän kuin edelliskerralla, useampia turisteja sekä paikallisia perheineen. Päivä oli lämmin, mutta tuulinen. Vesiputousten huipulle päästyämme tuuli oli niin kova, että vesiputouksen vesi lensi ylöspäin! Roiskuva vesi kasteli meidät totaalisesti, eikä näköalatasanteelta yksinkertaisesti nähnyt yhtään mitään. Mutta harvemmin sitä näkee vesiputouksen, jonka vesi lentääkin ylöspäin.

Hamiltonissa viimeisen aamun ohjelmaksi olin järkännyt kierroksen puutarhoilla, mutta koska aamu osoittautui hyvin sateiseksi, pyörähdimme ensin Waikato-museossa. Itseäni kiinnosti lähinnä uusi näyttely Bob Marleysta, muut näyttelyt olinkin nähnyt jo edelliskerralla. Muutenkin olo alkoi olla jo levoton. Sade ei loppunut kokonaan, mutta heltisi pienemmiksi kuuroiksi, joten päästiin kuin päästiinkin katsomaan puutarhoja. Itselleni ne olivat vieläkin tutut edelliseltä vierailukerralta, mutta pitihän sitä jotenkin aikaa tappaa ennen kuin olisi suunnattava kohti Aucklandia. Eikä siitä oikeasti mihinkään pääse, että tämä puisto vaan on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Innolla odotan, että rakentajat saavat uudet puistoalueet rakennettua ja ne avataan yleisölle. En tosin muista, olenko tässä maassa enää silloin, kun tämä tapahtuu, mutta saanpahan taas yhden syyn lisää palata joskus takaisin.

Turisti

Puutarhoista tarpeeksi saatuamme oli aika alistua kohtaloomme ja suunnata kohti Aucklandin hälinää. Majoituksia varatessani yritin ottaa huomioon, että hostelli sijaitsisi rauhallisella alueella. Niinpä päädyimmekin Mount Edenin kupeeseen pikkuruiseen ja kotoisaan hostelliin. Yläkerran huoneiden lattia oli hieman kalteva ja huonekorkeus melkoisen matala, mutta ehkä yksi viihtyisimmistä hostellihuoneista tähän mennessä. Sitten alkoi missio tavaroiden setviminen ja pakkaus. Vaihdoin oman rinkkani isäni mukana olleeseen matkalaukkuun (joka on itse asiassa minun). Koska saan paluulennollani tuoda kolmenkymmenen kilon edestä rahtitavaraa Finskin kahdenkymmenenkolmen kilon sijasta, isompi matkalaukku tulee varmasti tarpeeseen. Koska olin ohjeistanut vanhempiani ottamaan mukaan paljon sellaista vaatetta, jotka voi heittää reissun päätteeksi roskiin, oli molempien matkalaukuissa runsaasti tilaa. Itse pakkasin muutamia omia tavaroitani jo kotiin vietäväksi, sillä en kaikkea tuliaiskrääsää itse täällä tarvitse ja jääpähän itsellenikin tilaa ostella vähän lisää tuliaisia kotiin viemisiksi.

Laskuveden aikaa Abel Tasman-kansallispuistossa

Vihdoin koitti tiistai, jolloin vanhempieni oli aika hypätä taas koneeseen ja lentää kohti kotia. Kävin juomassa läksiäiskahvit lentokentällä ja lähdin itse suuntaamaan kohti Coromandelin niemimaata. Tämän jälleen yksin jääneen onnettoman suden matka alkoi heti loistavasti, koska jonkinlaisessa hermostuksen sekaisessa tilassa en tajunnut katsoa, mihin välikköön olin parkkeerannut autoni. Autoni oli siis jälleen hukassa. Pariin kertaan parkkipaikkaa edes takaisin käveltyäni bongasin rakkaan Glow-mobiilini, starttasin moitteettomasti rullaavan moottorin ja käänsin nupit kaakkoon. Nyt vihdoinkin reissaisin aivan yksin.

”Luckily we are able to learn something.”

“Well, at least something. Imagine – if we would stay stupid after all…”