Odotettu matka - Sinne ja takaisin 2/2

Osa 2. Ole siellä, missä sydämesi on

Leatherman ja partakone on tän likan parhaat kaverit!

Matkani Coromandeliin ei sujunut täysin suunnitelmien mukaisesti, sillä suorin tie Auckland-Hamilton-valtatieltä Thamesiin oli osittain remontissa. Jouduin tekemään noin viidenkymmenen kilometrin lenkin, jotta pääsin taas takaisin samalle tielle, josta minun oli tarkoitus ajaa pohjoiseen. Ensimmäinen ilta Coromandel Town:ssa oli hermostuttava. Jotenkin tuntui siltä, etten kuulu joukkoon lainkaan. Lisäksi pieni migreeninpoikanen yritti kolkutella takaraivossa, mutta hiljensin sen parilla burana capsilla. Jaoin huoneeni viiden muun ihmisen kanssa. Ainoa ystävällinen ihminen tuntui olevan omissa oloissaan viihtyvä, murjottava ranskalaismies, joka työskenteli hostellilla. Todellisuudessa tämä kyseinen herra ei murjottanut lainkaan, vaan osoittautui hyvinkin huumorintajuiseksi kaveriksi, joka oli tosin hieman kyllästynyt elämäänsä pikkukylässä.

Kesätukka

Seuraavana päivänä halusin ottaa rennosti tekemättä mitään. Nukuin aamulla pitkään, mutta silti tuntui, että väsymys ei vaan hellitä. Aloin lukemaan serkultani joululahjaksi saamaani kirjaa terassilla ihanan lämpöisestä kelistä nautiskellen. Terassilla istuskeli myös mukavan oloinen kiivimies kirjaa lukemassa omassa rauhassaan, mutta kun hänen ruotsalainen tyttöystävänsä porhalsi paikalle, se rauha oli siinä. Sain tarpeekseni eukon motkotuksesta ja päätin lähteä tekemään pienen kävelylenkin. Pakkasin mukaani termarin ja kahvit sekä pientä purtavaa. Keli oli päivän mittaan muuttunut järkyttävän kuumaksi ja pienelle kukkulalle kiivettyäni soijaa puski kuin vuotavasta seulasta. Kukkulan huipulla oli näköalapaikka ja penkki, johon päätin pysähtyä päiväkahville.

Palattuani takaisin tämä kiivi-ruotsalaispariskunta istui terassilla edelleen viiniä ja olutta litkien. He olivat aloittaneet sen jo aiemmin aamupäivällä ennen lenkille lähtöäni. Emäntä alkoi olla hyvässä hutikassa ja riepotteli rauhallista ja sympaattista poikakaveriaan sanallisesti suuntaan ja toiseen. Tuli mieleen, että tämä kyseinen leidi käyttäytyi kuin australialaiset. Selvittäisiköhän tämä naapurivihaa niin Suomessa kuin Uudessa-Seelannissakin? En ihmettelisi, niin koppava se nainen oli!

Äiti teki lapselle lihapullia Hamiltonissa!

Illan tullen illallista tehdessäni tutustuin hostellissa työskentelevään italialaispoikaan. Piedro-niminen koiranpennun näköinen pörröpää kertoi, että hänen ystävänsä on tulossa myöhemmin häntä tapaamaan, mikäli liftaamalla paikalle pääsee. Jossakin vaiheessa bongasin pihalla eksyneen näköisenä tallaavan teinisurffaajalta näyttävän kaverin, joka osoittautui Piedron kaveriksi. Myöhemmin illalla tutustuin tähän kyseiseen hiihtäjään sekä kolmanteen italialaiskaveriin, Giorgioon, paremmin. Kuvitelmani surffaajapojasta osui oikeaan. Nicolo, 19-vuotias italiano kertoi työskentelevänsä Mount Maunganuilla ja viihtyvänsä siellä erityisen hyvin, koska pääsee lähes joka päivä surffaamaan. Hän kertoi asuvansa ja työskentelevänsä kylän toisessa hostellissa, hieman kauempana keskustan hälinästä. (Mountilla on vain 2 backpackersia ja useampi ”parempi” hotelli.) Myöhemmin kävi ilmi, että Elli oli varannut meille majoituksen perjantaista eteenpäin juuri tästä kyseisestä hostellista, jossa Nicolo työskentelee. Valitettavasti Nicolon oli oltava takaisin ”kotona” torstaina ja itse olin matkalla sinne vasta perjantaina, joten en voinut raukalle tarjota kyytiä.

Kahvitauolla

Viihdyin illan näiden kolmen hauskan italianon seurassa. Giorgio, 25-vuotias italiaano, johon olin tutustunut vain hetkeä aikaisemmin, kertoi työskentelevänsä läheisessä simpukkaravintolassa. Pojat kyselivät, mitä olin suunnitellut seuraavalle päivälle. Kerroin, että jos keli sallii, aion ajaa Haheihin katsomaan Cathedral Covea. Koska Nicololla oli koko torstaipäivä aikaa (kunnes hänen pitäisi taas illan edellä liftata takaisin Mountille) ja Giorgiolla oli vapaapäivä, sain extempore-idean kutsua pojat mukaani. Piedrolla oli valitettavasti töitä, mutta nämä kaksi muuta innostuivat suunnattomasti. Giorgio kertoi viettäneensä pari kuukautta Whitiangassa, joka on lähellä Haheita, joten hän tunsi paikan melkoisen hyvin. Sain siis matkaoppaan samalla. Niinpä me siis sovimme, että tapaamme puoli yhdeltätoista seuraavana aamuna ulkoterassilla.

Yön aikana oli satanut, mutta aamu alkoi aurinkoisesti. Taisin vähän hermoilla näiden kahden herrasmiehen seurassa, sillä kun käänsin autoni nokan pihalta tielle päin, Giorgio totesi etupenkiltä, että sinun pitäisi varmaan ajaa vasemmalla kaistalla… Hups! Ensimmäinen kerta koko täälläoloni aikana, kun yritin lähteä ajamaan väärällä puolella tietä. Ajettuja kilometrejä on takana kuitenkin varmaan viitisen tuhatta tämän maan kamaralla. Onneksi tiellä ei tähän aikaan sattunut olemaan muita.

Reppureissaajan illallinen,
nuudeleita ja tonnikalaa sekä
Isaacsin omenasiideriä.

Ajoimme suorinta tietä, mitä päästiin. Ensimmäistä kertaa pääsin ajamaan oikealla hiekkatiellä! Uskomatonta, mutta totta, täällä ei hirveämmin hiekkateitä ole. Eipä tien kunto kummoisempi ollut, mutta parempi, kuin kotimaan työmatkani Sippola EK. Parin tunnin ajomatkan jälkeen pääsimme viimein Hahein kylään. Jo heti kylään saavuttuamme tiesimme, että Cathedral cove tulisi olemaan täynnä. Parkkipaikka löytyi kylän ulkopuolelta, joten kävelymatkaa itse ”pääportille” tuli puolisen tuntia. Toinen puolituntinen käveltiin Stingray Baylle. Giorgion ehdotuksesta sovimme, että nautiskelemme päivästämme ensin tässä lahdenpohjukassa, sillä Cathedral covessa olisi liikaa ihmisiä ja halusimme rentoutua. Suuntasimme siis rannalle, heitimme vaatteet pois ja juoksimme mereen uimaan. Saatuamme uimisesta tarpeeksi Giorgío varoitteli minua, että katsoisin jalkoihini ja mihin astun. Hieman ihmeissäni tallasin takaisin rantaan, minulla kun ei ollut pienintäkään ideaa siitä, mitä stingray on, kunnes Giorgio jo huuteli minua takaisin mereen. Hänen jalkansa vieressä lekotteli hiekkaan puoliksi hautautuneena pikkuinen rausku. Voi piru, olinko juuri uinut noiden kanssa!? Upeaa! Giorgiolla oli mukanaan snorkkeli, joita sain lainata. Miten mahtavaa olikaan uida noiden upeiden vedenelävien kanssa.

Stingray bay

Rannalla makoillessani ja kuivatellessani kuulin Giorgion hihkuvan iloisena ja juoksevan minua ja Nicoloa kohti. Kädessään hän piteli suurinta merisiiliä, jonka olen koskaan nähnyt. Innostuksesta hyppien hän kysyi minulta, onko minulla veistä. Totta kai oli, jos leatherman vaan kelpaisi. Ihmeissäni tuijotin, kun Giorgio alkoi veitsellä leikkaamaan merisiilen ”pohjaa” auki. Silmät onnesta kiiluen hän kertoi, kuinka hänen kaverinsa tulisivat kateelliseksi. Ihmettelin, mistä mokoma meuhkaaminen johtui, kunnes Giorgio sanoi tarvitsevansa lusikkaa. Sellainenkin minulta sattumalta löytyi. Pojat naureskelivat, että olen tosiaan valmistautunut ihan kaikkeen. Itse totesin, etten todellakaan ollut valmistautunut syömään merisiiliä. Uteliaana kuitenkin maistoin. Maistui merelle, ei siis mikään gourmet-herkku, mikä se itse asiassa Italiassa sekä Kreikassa on. Siellä merisiiliateria, esim. pasta maksaa reilusti yli viidenkympin ja yhden kupin täyttämiseen tarvitaan ainakin 30 merisiiliä. Noh, minun gourmet-kokemukseni ovatkin hyvin rajallisia…

Cathedral Cove

Muutama tunti aurinkoa palvottuamme päätimme viimein suunnata Cathedral covelle. Kävelymatkaa kertyi taas puolisen tuntia. Kuten olimme aiemmin uumoilleet, porukkaa oli kuin pipoa. Meinasin kertaalleen saada frisbeestä päähäni, jota eräs nuori herra tuli pahoitellen hakemaan ja kysyi, kiinnostaisiko kokeilla. Totta kai kiinnosti. Pari kertaa siinä tuli heiteltyä ja kävinpä ottamassa ne pakolliset valokuvatkin Cathedral covesta.

Giorgio sanoi, että jos meille jäisi aikaa, voisimme kivuta Shakespeare Cliff:lle, joka sijaitsi lähellä Whitiangaa. Koska päivä oli jo pitkällä, päätimme lähteä. Pudotin Nicolon jossakin kohtaa kyydistä liftaamaan kyytiään takaisin Mount Maunganuille. Giorgio neuvoi minulle tien ja kehotti valmistautumaan yhteen upeimmista maisemista, joita olen koskaan nähnyt. Giorgio on kotoisin Sisiliasta, joten sain myös tuhdin tietopaketin, millaista elämä on mafian syntysijoilla. Sinnekin pitää joskus päästä. Tosin autoa en siellä kuulemma saa ajaa oman turvallisuuteni tähden. Giorgion mukaan Palermon liikenne on vielä pahempaa kuin Roomassa.

Shakespeare cliff oli valtavan upea paikka. Olisihan niitä maisemia katsellut pidempäänkin, mutta halusimme mennä vielä kerran uimaan. Kukkulan toisella puolella sijaitsi Lonely bay, jonne suuntauduimme  palvomaan viimeisiä auringon lämmittäviä säteitä. Kävimme uimassa ja makoilimme rannalla katsellen kuningaskalastajia, jotka sukelsivat kalan perässä kuin ohjukset pyörien kuin hyrrä. Voiko sitä ihminen enempää elämältä pyytää?

Shakespeare Cliff ja ihana auringonpaiste

Alkoi jo hämärtää, kun viimein suuntasimme autolle. Giorgiolla oli minulle vielä yksi paikka näytettävissä, ja sinne pitäisi ehtiä ennen auringonlaskua. Niinpä siis matkaan. Pysähdyimme Whitiangassa kauppaan, koska Giorgio oli luvannut tehdä minulle illallisen kiitokseksi siitä, että otin hänet mukaan. Ehdimme näköalapaikalle juuri, kun auringon viime säteet koskettivat maanrajaa. Näköalapaikalta näki suoraan Whitiangaan, jonka yllä loisti täysikuu sekä Coromandel towniin, jonka valot alkoivat hiljalleen hohtaa auringon painuessa mailleen. Siinä olisi voinut istuskella vaikka koko yön, mutta kylmä tuuli alkoi puhaltaa selkämme takaa, eikä ohut kesämekkoni hirveästi enää lämmittänyt. Päästyämme takaisin hostellille Giorgio alkoi loihtia minulle italialaiseen tyyliin valmistettua kumara-pastaa. Oli aivan taivaallisen hyvää! Odotellessani avasin tyytyväisenä siiderin ja nautin pimenevästä illasta täysikuun loisteessa.

Lonely Bay. Valitettavasti en napannut ainuttakaan kuvaa kuningaskalastajista...

Auringonlasku Coromandel townin takana.

Perjantaiaamu oli odotusta täynnä. Lähtisin kohta ajamaan kohti Mount Maunganuia ja mikä parasta, näkisin Ellin kuukauden erossa olon jälkeen! Tiesin Ellin saapuvan sinne vasta illan edellä, joten suunnittelin pyörähtäväni rannalla. Koska ilma oli sateinen, muutin mieleni ja suuntasin suorinta tietä kohti Taurangaa. En ajanut kovinkaan pitkälle, kun bongasin tien varressa liftarin. Kaveri vaikutti harmittomalta, joten pysähdyin ottamaan hänet kyytiin. Nimeä en kuollaksenikaan muista, vaikka hän sen heti ensi töikseen sanoi istuttuaan auton kyytiin. Hän kertoi olevansa ranskalainen geologi (wtf?) ja lähteneensä reissaamaan, koska ei löytänyt sopivaa työtä itselleen. Hieman erikoisen oloinen persoona, mutta hyvällä tavalla. Tämä herrasmies oli iältään omaa ikäluokkaani. Matkan aikana jutusteltiin niitä näitä, miksi olet täällä, missä olet käynyt, kuinka kauan aiot viipyä jne. Samat latteudet, kuin aina täällä uusiin ihmisiin törmättäessä. Jossakin kohtaa herra nukahti ja itseäni alkoi suunnattomasti ottamaan pannuun neljättä kertaa alkava Brittien TOP 40-lista CD vuodelta 1999. En kehdannut vaihtaa levyä, koska CD:ni olivat hanskalokerossa ja kaverilla oli niin pitkät jalat, että olisin väkisinkin kolhaissut häntä levyjä kaivaessani. Kun muistat All Saintsin ja Sugarbabesin biisit ulkoa tahtomattasikin, alkaa ihan oikeasti v*tuttaa. Onneksi lähestyimme Taurangaa ja maisema muuttui vähemmän vuoristoiseksi, joten sain radionkin jossain kohtaa kuulumaan. Huomattavasti parempi näin.

Täysikuu Whitiangan puolella.

Pudotin ranskalaisvahvistukseni kyydistä Taurangan keskustassa. Hän saisi jatkaa siitä omineen etsimään kyytiä Rotorualle. Sade oli jäänyt taakse ja aurinko porotti iloisesti. Itse pyyhälsin (eksymättä!) suoraan Mount Maunganuin suuntaan. Pääsinkin sinne helposti, mutta pääkadulle päästyäni iski pieni paniikinpoikanen. Koko paikka oli tupaten täynnä ihmisiä! Syy selvisi hetken päästä, kun bongasin kaksi risteilijää satamassa. Tietenkin. Saman olimme kokeneet jo Napierissa. Tankki alkoi olla jo kriittisesti tyhjä, joten minun oli ensin löydettävä bensa-asema. Se löytyikin yllättävän helposti. Tankattuani pääsin takaisin keskustaan suuremmitta ongelmitta, mutta koska olin unohtanut tarkistaa hostellin osoitenumeron, päätin pysäyttää auton tarkistaakseni oikean osoitteen. Totesin olevani oikealla kadulla, mutta aivan väärässä suunnassa. Minun pitäisi siis palata takaisin, mistä olin tullut. Hieman nauratti, kun totesin, että olin jo kertaalleen ajanut hostellin ohi bensa-asemalta tultuani. Kyllä sitä osaa ihminen olla sokea.

Kävin surffaamassa tällä rannalla Mount Maunganuilla.
Vasemmalla itse Mount Maunganui.

Koska huoneen varaus oli tehty Ellin nimellä, en ollut varma, pääsenkö kirjautumaan sisään. Kävin sitä nöyränä kysymässä ja onnistuihan se. Raahasin tavarani huoneeseemme ja lähdin keittiöön katsomaan, jos näkisin vilauksen Nicolosta. Sieltähän minä hänet löysin. Nicolo sanoi lähtevänsä myöhemmin iltapäivällä surffaamaan ja kutsui minut mukaansa. Totta hitossa lähdin! Mukaan lähti myös koiranpentua muistuttava nuori skottimies. Nicolo opetti minulle, miten surffilauta käyttäytyy ja miten siinä pitäisi olla ja näytti muutaman hyvän esimerkkisuorituksen. Ja ei kun kokeilemaan. En ole koskaan aiemmin elämässäni surffannut, eikä se välttämättä ollut kauhean kaunista katseltavaa, mutta Nicolo totesi nähneensä pahempaakin, itse asiassa muutamat yritykseni olivat jopa ihan hyviä. Mutta pääasia oli, että minulla oli aivan mielettömän hauskaa! Kello alkoi lähentelemään seitsemää, joten tuli aika lähteä. Elli olisi hostellilla hetkenä minä hyvänsä.

Keräsimme tavaramme ja suuntasimme takaisin kämpille. Oven takana avaimia etsiskellessäni ovi avautui hiljalleen ja sen takaa kurkisti hobittimaisen ujosti nauravat kasvot. Epäuskoisesta naurusta ei meinannut tulla loppua ja kun viimein jakeluuni upposi, että Elli todella seisoo siinä, halasimme toisiamme pitkään! Sanottavaa oli vaan niin valtavan paljon!

Pikkuinen pudotus suoraan alas.
Hulppeita maisemia matkalla
vuoren huipulle.

Lähdimme yhdessä syömään ja poikkesimme paluumatkalla irkkupubissa siiderillä. Tuntui niin luontevalta istua pöydässä ja puhua, suunnitella ja nauraa yhdessä. Ihan kuin ei oltaisi erossa oltukaan. Ei sitä aiemmin osannut edes ymmärtää, miten paljon olinkaan ikävöinyt Ellin seuraa, ihmistä, jonka kanssa voi jakaa surut ja murheet kuin ilot ja onnenhetketkin. Tarinoista ei tahtonut tulla loppua, mutta jossakin kohtaa oli alistuttava kohtaloomme, kun silmäluomet painuivat väkisin kiinni. Olisihan meillä aina seuraava päivä aikaa.

Seuraavana päivänä pakkasimme eväät reppuun ja suuntasimme Mount Maunganuin suuntaan. Keli oli mitä loistavin, kirkas auringonpaiste ja helteinen ilma, jota pieni merituuli hellitti mukavasti. Tällä kertaa kiipesimme vuoren huipulle saakka. (Jos joku muistaa, kävimme täällä viimeksi elokuun loppupuolella, ja ilma oli mitä järkyttävin!) Huipulle päästyämme istahdimme syömään eväitä ja hörppäämään termarikahvit. Molempia hermostutti. Seuraavana päivänä alkaisi meidän ”puolivälileiri”, jossa pitäisi purkaa edellisen projektin tapahtumat. Emme olleet kovinkaan innoissamme tapaamaan toisia vapaaehtoisia, emme olleet kuitenkaan heidän kanssaan olleet oikein missään tekemisissä. Kummallakaan meistä ei ollut mitään sanottavaa näille toisille. Tätä siis toisillemme purnattiin.

Illemmalla tapasimme hostellilla lauman nuoria kiivimiehiä, jotka tuppautuivat seuraamme. Siinä siis tutustuttiin Andyyn, Georgeen, Jamesiin, Samiin sekä Eshiin. Pojat kysyivät, kiinnostaisiko meitä liittyä heidän seuraansa, kun he myöhemmin lähtisivät Taurangan puolelle baariin. Mikäs siinä, ei meillä muutakaan suunnitelmaa ollut. Kävimme Ellin kanssa vaihtamassa pikaisesti vaatteita ja tuppauduimme poikien dormiin, jonka he jakoivat keskenään. Huoneessa vallitsi täysi kaaos. Pojat etsivät siistejä vaatteita ja silitysrautaa. Mitä!? Siis hieman reilut parikymppiset kaverit etsivät ihan toden teolla silitysrautaa, jotta saavat kauluspaitansa rypyttömäksi. Tämä aiheutti minussa ja Ellissä aivan valtaisaa hilpeyttä. Taisimme mainitakin, että tunnemme itsemme niin alipukeutuneeksi, kun vaan voi, molempien verhoutuessa farkkuihin ja T-paitaan. Kelpasimme mukaan kuitenkin vallan loistavasti.

James, joka oli joukon nuorin, vain 21-vuotias, oli todella kiinnostunut hiihdosta. Siis ihan tavallisesta murtomaahiihdosta! Hän kysyikin minulta, että jos hän talviaikaan vierailisi Suomessa, veisinkö hänet hiihtämään. Ja pilkille! Totta kai lupasin, en olekaan Suomen kamaralla törmännyt yhden ainokaiseen kiiviin. Sehän olisi jopa kunnia! Andy oli myös nähnyt paljon dokumentteja pohjoismaista ja raukka autuaasti sekoitti ruotsalaisia ja suomalaisia julkkiksia toisiinsa. Andykin halusi tulla vierailemaan Suomessa. Lupasin, että saa nukkua minun takapihalla, jota minulla ei tosin enää edes ole. Samapa se, pitää kaiketi joku mummonmökki etsiä, kunhan joskus kotiudun. Tai sitten ei. Kuten kalenterini etukannessa lukee lainaus Pikku Myyn sanoista: Vakiintunut elämä ei tarjoa mitään jännityksiä.

Mount Maunganuin keskusta kahden rannan välillä.

Hostellille takaisin päästyämme jäin Andyn kanssa jutustelemaan ulos saatettuani Ellin ensin huoneeseemme. Totesimme meillä olevan yllättävänkin paljon yhteistä musiikkimausta lähtien. Olin melkoisen yllättynyt, kun herra kertoi yhden lempibändeistään olevan Sum 41, joka on myös yksi omista suosikkibändeistäni. Andy kertoi olevansa kotoisin Taranakista ja kun mainitsin Mount Taranakin yhdeksi lempipaikoistani Uudessa-Seelannissa, hän kertoi nauraen, ettei ole koskaan kiivennyt pahaiselle vuorelle, vaikka oli sen juurella kasvanutkin. Nykyisin hän asuu Cambridgessa Hamiltonin kupeessa. Jutusteltiin varmaan puolisen tuntia, kunnes päätin lähteä vilkaisemaan Elliä ja nukkumaan.

Huoneeseen päästyäni löysin Ellin lattialta istumasta ja halaamasta roskista. Hupsis, en ollutkaan ikinä aiemmin nähnyt Elliä niin hirveässä humalassa. Ihmettelin tätä, koska itse en ollut juonut kuin pari siideriä. Missä välissä tämä neiti oli ehtinyt vetäistä tällaiset kumarat? Sain soperruksesta sen verran selvää, että Elli oli käynyt hörppäämässä Samin ja Jamesin kanssa muutaman shotin baarin puolella minun, Georgen, Eshin ja Andyn istuskellessa pöydässä. Hoitsunvaistoni otti vallan ja nostin Ellin sängylle istumaan, autoin vaihtamaan vaatteet ja kippasin pötkölleen sänkyyn samalla kertoen, että roskis löytyisi sängyn vasemmalta puolelta. Ei siinä kauaa mennyt, kun raukka jo lateli norjaa roskapussille. Valvoin puoli yötä vahtien, että Elli viimein nukahti. Seuraavana aamuna heikotti enemmän, kuin aikapäiviin. Vanhaksi tässä alkaa kaiketi tulla, kun krapula iskee vaikkei olisi humalassakaan.

Mount Maunganuin 

Viimein koitti sunnuntai ja tuli aika kohdata toiset vapaaehtoiset. Ei olisi yhtään huvittanut. En muista, koska olisin tuntenut itseni yhtä antisosiaaliseksi. En varmaan ikinä. Saksalaisvahvistukset puhuivat edelleen toisilleen pelkästään saksaa, ei siis sitäkään vähää olleet oppineet täällä. Tuntui ulkopuoliselta, mutta toisaalta siinä mielentilassa ei kiinnostanut pätkääkään. Koko puolivälileiri tuntui ajan haaskaukselta. Sitä kärvisteltiin tiistai-iltaan saakka. Pahinta oli antaa palautetta edellisestä paikasta. Eihän se ACVE:n vika ollut, että meidän edellinen projekti meni päin mäntyä. ACVE:n Teresa ja Heath tuntuivat molemmat olevan hyvin pahoillaan ja toivoivat meillä olevan parempi tuuri uusissa projekteissa. Heath kysäisi hieman huvittuneena, pärjäämmekö me ilman toisiamme seuraavassa projektissa. Lupasimme pärjätä, oltiinhan me pärjätty matkustuskuukausikin omineen.

Maisemia uudelta työpaikalta. Lasten kalastusallas ja vapaaehtoisten "kioski"

Uusi projektini sijaitsee Turangissa, Taupo-järven etelärannalla, Tongariron kansallispuiston kupeessa. Olenkin tämän jo aiemmin maininnut, mutta Tongariron kansallispuistolla oli valtava rooli Taru sormusten herrasta -elokuvissa toimien pimeyden näyttämönä, Mordorina. Alueella sijaitsee kolme upeaa tulivuorta, Ruapehu, Ngauruhoe sekä Tongariro. Seuraavat puoli vuotta viettäisin Tongariro National Trout Centren leivissä, jota pyörittää Tongariro National Trout Centre Society (TNTC).

Kirjauduttuani ulos hostellista lähdin ajelemaan etelän suuntaan. Pysähdyin Taupon BB-bensa-asemalla hörppäämässä Wild Bean Cafen kahvin ja napostelemaan pienen leivän. Walitsin BB:n vain siksi, että saisin friteeratun juustolla ja kinkulla täytetyn kananugetin (jotka on aivan taivaallisen hyviä!) mutta tiskit olivat siivouksen vuoksi tyhjät. Tyydyin siis kolmioleipään. Istahdin hörppimään kahvia ulko-oven viereiseen pöytään, jossa vanha herrasmies istuskeli tavalliseen tapaansa ihmisiä tervehtien ja ristikkoa täytellen. Ilmeisesti hän ei minua muistanut, vaikka olimme nähneet monta kertaa aiemminkin. Tarinatuokio kestikin odotettua pidempään, ja minulla tulikin jo kiire ehtiä ajoissa Turangiin, jossa olimme sopineet tapaavamme pomomme yhden kieppeillä. Varttia vaille yksi löysin itseni seisoskelemasta autoineni kilometrin mittaisessa jonossa. Turangin tie oli osittain remontissa ja vain yksi kaista käytössä. Great! Lähetin viestin tulevalle kollegalleni, sveitsiläiselle Franziskalle, että myöhästyn. Sain paluuviestin melkein heti, hänkin myöhästyisi. Hän lupasi ilmoittaa kolmannelle duunikaverillemme, saksalaiselle Carlalle, joka oli ehtinyt jo paikan päälle.

Meidän uusi kämppis, Timin valloittava terrieri Fern.

Kaksikymmentä yli yksi parkkeerasin autoni keskuksen vierailijaparkkipaikalle. Hieman hermostuneena lähdin tallaamaan polkua alaspäin, kunnes näin edessäni suuren rakennuksen. Tässä olisi Tongariron kansallisen lohikeskuksen vierailijakeskus, akvaario ja kalakasvattamo. Tallasin sisään ja bongasin Carlan odottelemasta ja ihastelemasta vierailijakeskuksen museota. Franziska ei ollut vielä saapunut. Aikamme odotettuamme tapasin viimein tulevan pomoni Bevinin, valtavan kokoisen, viisissäkymmenissä olevan maorimiehen, josta pidin valtavasti heti ensitapaamisella. Tosin minusta tuntuu, että asiat otetaan hieman liian lepsulla ja rennolla otteella, jopa kiivimittapuulla.

Ei koiria minun sänkyyn... mutta minkäs teet!?

Aloimme käymään käytännön asioita läpi ja hetken kuluttua Franziskakin liittyi seuraamme. Ensinnäkin Bevin kertoi meille tulevasta majoituksestamme. Talo sijaitsee Turangin keskustan liepeillä, sieltä löytyy kolme makuuhuonetta, mutta yksi on tällä hetkellä täynnä tavaraa, jotka tulevat häviämään parin viikon sisällä. Sitä ennen kahden meistä tulisi jakaa huone keskenään, mikäli haluaisimme kaikki jäädä taloon asumaan. Saisimme myös vilkaista pientä asuntovaunu-mökkiä, joka sijaitsee keskuksen yhteydessä, mikäli joku meistä haluaisi majoittua sinne. Alueella on myös ns. DOC Lodge, joka tarkoittaa kolmea huonetta, erillistä keittiö- ja kylppäriosastoa, pyykkitupaa sekä isoa olohuonetta. Tällä hetkellä jokainen huone oli varattu, mutta vain helmi-maaliskuun vaihteeseen saakka, joten saimme vaihtoehdoksi myös parin kuukauden päästä muuttaa työpaikan yhteyteen, mikäli niin haluaisimme.

Koska totuushan on aina tarua ihmeellisempää, eihän tämä kuvaus talostamme osunut lähellekään totuutta. Kävimme tarkastamassa asuntovaunun, joka vaikutti hyvin kotoisalle, ja josta jouduttiin myöhemmin vetämään pitkää tikkua, kuka sinne saa muuttaa. Talo on vanha ja hieman nuhjuisen oloinen. Pihalla meitä odotti Sally, meidän tuleva kämppäkaverimme! Talossa asuu myös Tim koiransa, pienen terrierin Fernin kanssa. Se siitä sitten, emmehän me kolme edes mahtuisi yhdessä tähän taloon! Koska Carla veti pisimmän korren, hän muutti pieneen asuntoautomökkiinsä minun ja Franziskan jäädessä jakamaan yksi tyhjä huone keskenämme.

Sateisesta kelistä riippumatta riitti vilinää.

Sally kertoi toimivansa tuvanhoitajana Tongariron kansallispuistossa ja työskentelevänsä kuusi päivää kerrallaan ja olevansa vastaavasti kuusi päivää vapaalla, joten joka toinen viikko emme näkisi häntä ollenkaan. Tim sen sijaan asui kämpässä pysyvästi, työskennellessä maanantaista perjantaihin aamusta iltapäivään. Onneksi nämä kämppikset vaikuttivat todella ihanilta ihmisiltä. Sally on viisissäkymmenissä oleva ulkoilmaihminen, jonka elämä on kietoutunut luonnon ympärille. Hän kertoi työskentelevänsä kansallispuistoissa kesäkauden ja lähtevänsä talveksi jonnekin muualle. Lisäksi hän kirjoittaa tällä hetkellä kirjaa Uuden-Seelannin kuumista lähteistä. Innolla odotan, että pääsisin lukemaan tämän teoksen!

Tim on kolmenkympin kieppeillä oleva intohimoinen kalamies ja metsästäjä. Hän työskentelee Department of Conservation:n eli DOC:n leivissä. DOC on Uuden-Seelannin luonnonsuojeluyhdistys, joka huolehtii myös oman tulevan työpaikkani ympäristönhoidosta.

Fileerausta.

Sen verran olen päässyt omaan työnkuvaani kiinni, että työskentelemme osan ajastamme vierailijakeskuksella käytännössä pyörittäen keskusta myyntitiskin takaa. Suurimman osan ajastamme työskentelemme kuitenkin DOC:n kanssa huolehtien ulkotiloista, akvaariosta, kalakasvattamosta sekä uhanalaisista Whio:sta eli vuorisorsista (= Blue duck), joita kasvatetaan keskuksen yhteydessä. Pomomme lupasi, että pääsemme osallistumaan näiden sorsien vapautukseen, joka tulee tapahtumaan helmi-maaliskuun vaihteessa. Lisäksi saimme sisäpiirin tietoa tulevasta kiivi-lintujen vapautuksesta, joka tulisi tapahtumaan myöhemmin syksyn aikana, kun Rotorualla kasvatetut kiivit päästettäisiin Tongariron kansallispuistossa vapauteen. Saisimme osallistua tähänkin. Bevin haluaa meidän saavan irti kaiken mahdollisen ja kokevan jotain aivan uutta täälläolomme aikana. Saamme olla mukana tapahtumissa, mitä alueella järjestetään, käydä kokeilemassa perhokalastusta, ihan mitä vaan keksiä saattaa. Saatatte ehkä huomata, että olen lievästi sanottuna innoissani uudesta projektistani!

Chris teki meille illallista. Oli hyvää!

Ensimmäinen ”virallinen” työtehtävämme oli auttaa syntymäpäiväjuhlien järjestämisessä perjantaina. Aucklandista kotoisin oleva miljonääri oli välttämättä halunnut pitää syntymäpäiväjuhlansa keskuksen ”luokkahuoneessa” lasten kalastuslammen vieressä. Tupa oli täynnä Aucklandilaisia, jonka kyllä huomasi. Me toisen luokan kansalaiset pysyteltiin poissa tieltä ja tehtiin vain se, mitä tarvittiin. Julie, vanhempi rouvashenkilö, joka vastasi tarjoiluista ja jonka apuna olimme, on maailman herttaisin ihminen. Niin sydämellistä ihmistä saa hakea! Hänen miehensä Brian on myös innokas kalamies, ja molemmat toimivat vapaaehtoisina TNTC:ssa. Koska syntymäpäiväsankari oli halunnut kalastusnäytöksen ja perheen lapsille järjestettiin oma kalastusmahdollisuus lasten kalastusaltaassa, Brian oli organisoimassa sitä yhdessä Cristoksen kanssa. Tutustuimme 44 vuotta sitten laivalla Uuteen-Seelantiin seilanneeseen Cristokseen, jota myös Chrisiksi kutsutaan (Pirun yleinen nimi tuo Chris täällä!) Jutustelimme hänen kanssaan pitkään, ja päivän päätteeksi hän kutsui meidät illalliselle luokseen seuraavana päivänä. Kävi ilmi, että hän asuu aivan kulman takana meidän talostamme.

Käytiin Chrisin kanssa keräilemässä laavakiviä.
(Ne kelluu!)

Kuudelta lauantai-iltana suuntasimme Chrisin talolle. Kävi ilmi, ettei tämä herra ollut mistään köyhimmästä päästä, talo oli valtavan kokoinen upeine puutarhoineen ja kodikkaine sisustuksineen. Chris kertoi meille elämästään, eikä se elämä ole todellakaan ollut siitä helpoimmasta päästä. Hän oli vastikään muuttanut Turangiin Wellingtonista. Tämä talo oli ollut hänen ja hänen ex-vaimonsa lomakoti (mökki-sana olisi halventava näin upealle rakennukselle, jossa oli kaikkien muiden mukavuuksien lisäksi jopa tuplaikkunat!) Chris oli hiljattain eronnut vaimostaan ja Wellingtonin talo oli jäänyt eron myötä ex-vaimolle. Muuton myötä hän oli myös menettänyt monia ystäviään ja hän tunsi itsensä todella yksinäiseksi. Tämän illallisen jälkeen olemmekin nähneet häntä lähes päivittäin.

Sain Gorgelta kirjan...
...hyvästi sosiaalinen elämä!

Sunnuntaina oli keskuksen yksi suurimmista tapahtumista, lasten kalastuspäivä. Vuorottelimme tehtäviä kalasavustamon (opin siis savustamaan lohta), kioskin ja vierailijakeskuksen välillä. Toisin sanoen kiirettä piti vain savustamolla. Keli ei oikein suosinut, vettä satoi aamusta kaatamalla ja päivän mittaan saatiin useampi sadekuuro niskaan. Mutta hauskaa oli kaikesta huolimatta.

Koulutus alkoi meillä toden teolla maanantaina. Innolla odotan, mitä tuleman pitää. Vaikka tällä hetkellä olen henkisesti äärimmäisen väsynyt, olen kuitenkin tyytyväinen. Sain palata Taupo-järven maisemiin, muuttaa tulivuorten juurelle ja työskennellä luonnossa mitä kauneimmassa ympäristössä, jonka maisemassa on hieman myös Lapin tuntua. Kuukausi sitten pelotti, mutta nyt tuntuu siltä, kuin olisin palannut takaisin kotiin.

”I know you are talking to Elli! Remember overthinking and illusion!”

“You’re insane…”

“No, I’m fit!”