Osa 1. Mene sinne, minne jalkasi vievät
|
Joskus pitää ylittää omat rajansa, nähdä mahdollisuutensa ja
kohdata pelkonsa. Tässä 47 metriä pelkkää hulluutta. |
|
Tunnistaisiko samaksi kuin
puoli vuotta sitten? Minä en. |
Uudet
tuulet alkoivat puhaltaa tämän Doriksen elämässä joulukuun puolen välin
jälkeen. Aikani Blue Lightin leivissä oli ohi ja tuli aika jatkaa matkaa.
Edessä siinsi kuukauden loma. Reissusuunnitelmia oli tehty jo kuukausia
aikaisemmin ja vihdoin oli aika laittaa suunnitelmat toteutukseen. Ennen
suurempien lomaselvitysten tekemistä pitää mainita, että Chris piti kuin
pitikin lupauksensa benji-hypyn suhteen. Pakko mainita myös, että vaikka tämä
jänishousu yritti aluksi heittää hanskat tiskiin pienumuotoisen
paniikkikohtauksen ottaessa vallan, tuli se kuitenkin lopulta (pienellä
avustuksella) tehtyä. Olen niin pirunmoisen ylpeä itsestäni, että ihan oikeasti
voitin pelkoni ja löysin sisuni oikeassa paikassa. Kuva- ja videotodisteita on
useampia.
|
Warren-setä antoi meille T-paidat! Me selvittiin! |
|
Toisiksi viimeisen illan puhteita:
pakkaamiskaaos! |
|
Hyvästi Herra Adams!
Tulen ikävöimään sinua! |
Loma
alkoi Ellin kanssa ”viimeisellä” illallisella. Tämän päivän jälkeen tiemme
eroaisivat. Elli oli varannut itselleen majoituksen yhdeksi yöksi, itse vietin
viikonloppuni Martinin kämpillä. Ilta oli tulvillaan tunteita, iloa, naurua,
mutta myös jonkinlaista haikeutta. Ei sitä ihan vielä tajunnut, että kaikki
yhdessä kokemamme huipentuisi tähän iltaan. Taisi siinä yön pikkutunteina
päästä pieni itkukin.
|
Todistetusti uimassa. |
Lauantaina
oli aivan upea päivä! Vietin puolikkaan päivästäni poikien talon terassilla auringosta
nautiskellen, kirjoitellen, kirjaa lukien ja ihmetellen uutta elämänmenoa. Olin
vihdoin vapaa! Töidensä jälkeen Martin kysyi, kiinnostaisiko minua lähteä
pienelle purjehdusreissulle järvelle Maori—kalliokaiverruksia katsomaan ja
uimaan. Totta kai kiinnosti. Veneen omistaja Dave on Martinin vanha tuttu,
joten päästiin kyytiin viemällä kipparille pullo viiniä ja piparipaketti. (ks.
www.sailfearless.co.nz).
Päivä
oli upea, aurinkoinen ja lämmin. Täydellinen järvellä seilaamiseen, tosin
tuulta oli purjeveneelle hieman liian vähän, joten moottorilla mentiin. Eipä se
meitä haitannut. Kalliokaiverrukset olivat valtavan hienoja. Olen nähnyt kuvia
paikasta monesti, mutta eihän se koskaan voita oikeaa kokemusta, kun omin
silmin pääset ne näkemään. Parkkeerasimme lahdenpohjukkaan kaiverruksia
ihailemaan ja halukkaat pääsivät pulahtamaan järvessä. Veden lämpötila siinä kohtaa
oli +18 astetta, syvyyttä 7 metriä ja vesi niin kristallin kirkasta, että
pohjan muodot näkyivät selvästi. Pakkohan sinne oli hypätä, en ollutkaan
aiemmin uinut Taupo-järvessä. Virkisti mukavasti!
Sunnuntaina
oli aika sanoa jäähyväiset Martinille ja hänen kämppäkavereilleen sekä upealle
Taupolle. Matka suuntasi pohjoiseen, Aucklandiin ja uusiin seikkailuihin.
Vihdoinkin oli aika jättää kaikki mennyt taakseen ja suunnata kohti
tuntematonta. Ajomatka Taupolta Aucklandiin meni kuin unessa. Tuntui epätodelliselta.
Olenko tosiaan lähdössä? Kaiken kaikkiaan Taupo tuntui kodilta, turvapaikalta,
vaikka olinkin tätä päivää odottanut kuin nousevaa kuuta. Pelotti. Olin
vihdoinkin täysin yksin. Ei Elliä, ei Martinia, ei yhtään tuttua kasvoa. Itku
ei tullut enää, mutta hirttoköysi kiristi kaulassa koko matkan. Vaikka tiesin,
että selviän ja seuraavana päivänä saisin jotain aivan muuta ajateltavaa,
ahdistus ja levottomuus veivät yöunet.
|
Auckland |
Turha
varmaan tässä vaiheessa enää mainita, että selviydyin Aucklandin miljoonakaupunkiin
ilman suurempia ongelmia ja kommelluksia. En saanut ainuttakaan
hermoromahduspuuskaa tai raivaria koko ajomatkan aikana, en edes kaupungissa,
kun yritin löytää parkkipaikkaa. Pitäisi kaiketi olla hieman ylpeäkin
itsestäni, olen oppinut jotakin! Vielä puoli vuotta sitten kilahdin jo Kouvolan
hurjassa ”liikenneruuhkassa”, Tampereesta puhumattakaan.
Selviydyin
myös kaupungista ulos lentokentälle ilman suurempia kommelluksia. Lentokentällä
odottelin innolla, koska saapuvien lentojen ovien takaa paljastuisi kaksi
hyvinkin tuttua naamaa, joita en ollut nähnyt puoleen vuoteen, Mama ja Iskä.
Aika mieletön fiilis nähdä oma perhe näin pitkän ajan jälkeen. Tuntui
epätodelliselle ja taisi innostuksen seassa olla pientä hermoiluakin. Mitä
siitäkin tulisi, kun kaksikymmentäseitsemänvuotias, omillaan jo vuosia asunut
ja tätä maata nähnyt aikuinen tytär lähtee reissaamaan vanhempiensa kanssa!?
Viimeisin pidempi lomareissuni vanhempieni kanssa oli kymmenen vuotta sitten
Teneriffalla…
|
Piha beach |
|
Kastuin! |
Majoituimme
pariksi ensimmäiseksi päiväksi Aucklandin laitamille, North Shoreen. Tämä
piskuinen kaupunginosa tuntui olevan maahanmuuttajien valloittama pienine
kiinalaiskauppoineen ja ravintoloineen. Hostellin omistajat olivat intialaisia.
En tainnut tienoolla nähdä ainuttakaan kiiviä. Ensimmäisen päivän aikana ei
paljoa tehty, käytiin syömässä ja yritin pitää pitkänmatkalaisia hereillä ilta
puoli kymmeneen saakka. Matkalaukuista paljastui tuliaisina monen monta levyä
Fazerin suklaata ja oikeaa suomalaista kahvia! Meinasi itku päästä, kun
haukkasin palan hasselpähkinäsuklaata. Tai no, yksi pala oli yli puoli
levyllistä… Mutta noita tuttuja makuja on vaan niin hirveä ikävä! Harmi, kun
ruisleipää ei saa tänne tuoda. Ja kahvi! Olen niin monesti kuullut, että täällä
on maailman parhaat kahvit. En allekirjoita lainkaan. Haluan kahvia, en lattea
tai cappuccinoa tai mitään muutakaan maidolla (ja sokerilla) pilattua litkua,
josta puuttuu kaikki aromit ja todellinen potku. Kotimainen kahvi vaan maistui
taivaallisen hyvälle!
|
Vain jalanjäljet hiekassa kohti valtameren kuohuja. |
Matkasuunnitelmani
vei meidät seuraavana päivänä pois kaupungista. Aucklandin länsipuolella
sijaitsee puistoalue, jonka laidalta löytyy kylä nimeltä Piha. Vuoristojokia
laskeutui upean hiekkarannan lomitse suoraan Tasmanian mereen. Vaikka päivä oli
pilvinen ja tuulinen, oli kuitenkin lämmin. Pihalla aikamme tallattuamme ja
upeita valtameren aaltoja ihailtuamme jatkoimme matkaa Karekare-rannalle.
Aallot olivat valtavan kokoisia ja iskivät rantaan valtaisalla voimalla. Uimaan
saakka ei uskallettu, mutta käytiin kokeilemassa, miten aallot pientä ihmistä
riepottaa, kun menee veteen seisomaan. Oli hauskaa, vaikka nämä aallot
sopisivatkin paljon paremmin surffaamiseen kuin uimiseen.
Seuraava
matkakohteemme oli New Plymouth. Olin haaveillut Egmontin kansallispuistosta ja
Taranaki-vuoresta jo tullessani tähän maahan. New Plymouth vaikutti
sympaattiselle, rauhalliselle, mutta myös elämää täynnä olevalle
pikkukaupungille. On myönnettävä, että tämä kaupunki kuuluu ehdottomasti omaan
top-listaani ja jonakin päivänä haluan vielä palata takaisin. Nähtävää jäi
vielä niin paljon. Valitettavasti ajomatka kestää valtaisan kauan, eikä helppoa
tietä ole. Vaikka maisemat ovat henkeäsalpaavan upeat, alkaa muutaman ajetun
tunnin jälkeen se kytkimen ja vaihteiden ronklaaminen ottaa päähän. Lentämällä
pääsisi helpoiten, mutta budjettireissaajan lompakko ei paljoa sen jälkeen
kiittele.
Olin
varannut itselleni punkan 6 hengen ryhmähuoneesta, mutta koska joulu oli
lähellä ja hostelli todella hiljainen, sain ilokseni ikioman huoneen! Muutenkin
hostelli vaikutti todella kotoisalta ja sijaitsi rauhallisella alueella
kävelymatkan päässä kaupungin keskustasta.
|
Päästiin Arcadianmäelle! |
Olin
aiemmin lukenut netistä, että Pukekura parkissa järjestetään joulukuun puolesta
välistä tammikuun loppuun saakka kestävät valofestivaalit. Suuntasimme Pukekura-puistoon
ensin päivänvalossa. Nähtävää riitti paljonkin. Sovimme, että palaamme
takaisin, kun ilta pimenee. Kävellessämme takaisin hostellille näimme
vasemmalla puolella taivaanrantaa vasten hohtavan tulivuoren huipun.
Kunnioitusta herättävä näky huipun hohtaessa lumivalkoisena sinistä
iltataivasta vasten. Siellä se uinuu, Taranaki, komeana ja uhkaavana: kyseessä
on kuitenkin tämän maan vaarallisimmaksi luokiteltu tulivuori. Näky paloi
verkkokalvoilleni loppuiäkseni. Jonain päivänä kiipeän tuolle vuorelle,
huipulle saakka!
|
Mount Egmont/Taranaki |
|
Apina kiipesi puuhun. |
Ilta
hämärtyi ja suuntasimme askeleemme jälleen puistoon, joka oli hämärän tullen
muuttunut upeaksi väriloistoksi. Puut, sillat, purot ja lammet olivat valaistu
mitä upeimmilla valotaideteoksilla. Synkän metsikön siimeksestä kuului
karhujen, susien ja muiden petoeläinten selkäpiitä karmivia ääniä ja pienen
jokiuoman päällä roikkui aavemaisia meduusoja. Vaikuttavaa. Joen toisella
puolella ison puun oksalla kuorsasi peikko Nokian vanha 3310 kainalossaan.
Tunnistin Nokialaisen viestiäänen aivan saman tien, kun kuulin sen. Ja se
kuului monta kertaa. Lähemmäs päästyämme näimme kyltin, jossa pyydettiin
lähettämään tekstiviestillä oma nimi ja kertomaan, miten ilta on sujunut. Koska
puhelinliittymääni kuuluu ilmaiset tekstiviestit, päätin kokeilla, mitä
tapahtuu. Hetki viestin lähetyksen jälkeen kuulimme taas vanhan Nokian
viestiäänen ja hetkeä myöhemmin oma puhelimeni vinkaisi. Peikko heräsi hetkeksi ja vastasi viestiini näin: ”Salla
the other day, I fell off a 10 metre ladder, luckily I was only on the second
step… Ba
dum tss!” Sitten se jatkoi taas kuorsaamistaan.
Saatuemme
tarpeeksi valoista, suuntasimme hostellille nukkumaan. Seuraavana aamuna oli
suunnitelmissa kauan odottamani Egmont. Matka kaupungista kansallispuistoon
kesti vain noin puolisen tuntia. Olin odottanut hieman pidempää ajomatkaa,
mutta olin positiivisesti yllättynyt, että saavuimmekin perille jo niin pian. Taranakin
huippu oli valitettavasti synkän pilven peitossa ja kelikin oli hieman
sateinen. Päästyämme North Egmontin vierailijakeskukselle, ilma oli muuttunut
jäätävän kylmäksi! Ohkaiset caprit vaihtuivat hyvin nopeasti pitkiin
kalsareihin ja tuulipuvun housuihin. Onnekseni autosta löytyi myös mukanani
kulkenut laskettelutakki. (Kiittelin tässä kohtaa itseäni, etten jättänyt
tavaroitani Martinin kämpille, kuten olin aiemmin suunnitellut.) Tuuli oli
aivan järjettömän kova ja kylmä. Mutta kun tänne saakka oli tultu, olihan se
ainakin puoleen väliin kiivettävä.
|
Enttipuita |
Vaatekertojen
lisäämisen jälkeen askeleemme suuntasi ylöspäin. Alkumatkasta kiipeäminen oli
vaivatonta, koska olimme tuulensuojassa, mutta ylempänä tuuli alkoi todella
tarttua vaatteisiin. Tuulta oli parisenkymmentä metriä sekunnissa, puuskissa
huomattavasti enemmän. Jossakin kohtaa polku kääntyi toiseen suuntaan, ja tuuli
puski suoraan selkiemme takaa antaen vauhtia ja tehden kävelystä
vaivattomampaa. Termarikahvit pysähdyttiin hörppäämään Maketawa-tuvalla.
Aurinkokin pilkisteli pilvien lomasta. Miten upeaa olikaan istuskella tuvan
terassilla kahvia hörppien ja katsellen, kuinka pilvet valuvat alas vuoren
rinnettä pitkin ja hukkuvat syviin soliin. Upean vaellusreissun jälkeen annoin
autoni avaimet isälleni, joka halusi ”harjoitella” vasemman puolen liikenteessä
ajamista.
|
Skumppaa ja Fazerin konvehteja |
Jouluaattona
heitimme hyvästit New Plymouthille ja suuntasimme Wellingtoniin. Olin
vuokrannut meille asunnon Brooklynin kaupunginosasta ihan vaan
joulunviettotarkoitukseen. Ei tarvitsisi meluisassa hostellissa nyhjöttää, vaan
saisimme kaikessa rauhassa viettää joulua perheen kesken. Koska olimme New
Plymouthin Pak’n Savessa nähneet kokonaisia joulukinkkuja, isäni päätti, että
kinkkuhan on jouluksi saatava. Niinpä siis suuntasimme illallisostoksille.
Koska Brooklyn on vähän syrjässä kaikesta, lähimmät ”supermarketit” sijaitsivat
kaupungin keskustassa. New Word oli tulvillaan ihmisiä eikä tiskillä ollut
ainuttakaan kinkkua, ei edes viipaleita! Päätin yrittää onneani Countdownissa.
Ei sieltäkään kokonaista kinkkua löytynyt, joten hätäpäissäni nappasin shampanjakinkkusiivuja.
Pitihän se joulukinkkua saada, oli sentään jouluaatto.
|
Asunnon omistajan jättämä joululahja. |
|
Tuntui jotenkin absurdilta... Joulu keskellä kesää! |
Asunnon
omistaja oli jättänyt meille paketin Catburyn parhaat-suklaapatukkarasian ja
joulutorttuja. Lisäksi vanhempani olivat tuoneet tullessaan monen monta
levyllistä suklaata ja konvehteja. Eihän se nyt ihan joululta tuntunut, vaikka
tulikin syötyä ylettömän paljon ja ahdettua suklaata naamariin koko puolen
vuoden edestä. Ilta kuluikin korttia pelaillen ja katsellen TV:stä
Leijonakuningasta. Joulupäivänä koko kaupunki oli aavemaisen hiljainen, kuten
Helsinki juhannuksena. Ihmiset, joita näimme, makoilivat rannalla piknikillä
ystäviensä ja perheidensä kanssa. Satama-alue ja ranta oli todella kaunis.
Rannan tuntumassa nousi upeasti muotoiltu valtavan kokoinen rakennus, joka
myöhemmin tunnistettiin Uuden-Seelannin kansallismuseoksi.
|
Abel Tasman National Park |
|
Suojakertoimet kohdallaan |
Lähes
joka ikinen paikallinen on kertonut, että tulen rakastamaan eteläsaarta. Boxin
Day:na, kuten täällä kutsutaan Tapaninpäivää, oli aikani vihdoin lähteä
katsomaan, pitääkö nämä puheet paikkansa. Olin kuullut, että lauttamatka
Wellingtonista Pictoniin Cookin salmen kautta on ehdottomasti näkemisen
arvoinen. Päivä olikin todella kaunis ja aurinkoinen maisemien katseluun, mutta
itse olin niin kuoleman väsynyt, että torkahdin heti alkumatkasta ja nukuin
lähes koko matkan. Minut herätettiin vasta hieman ennen Pictonia. Se siitä
kauneudesta. Mutta joo, ainahan sitä tulisi paluumatka.
Olin
vuokrannut Pictonista auton, koska tähän aikaan vuodesta lautat olivat niin
täynnä, että olin jo pienissä vaikeuksissa saada lippuja kolmelle hengelle tänä
kyseisenä päivänä autosta puhumattakaan. Automaatti-Tiida osoittautui
yllättävän ketteräksi autoksi ajaa vuoristoteillä. Etupenkit tosin olisivat
voineet olla matkustajaystävällisemmät. Seuraava kohteemme olisi Nelson.
Kiroilin mielessäni, kun reissusuunnitelmani olivat menneet täysin pieleen
parin kuukauden takaisen tuhoisan maanjäristyksen jälkeen. Tiet eteläsaaren
itärannikolla ovat edelleen ajokelvottomia ja koska olin suunnitellut
ensimmäisen pysähdyksemme Kaikouraan, jossa suurimmat tuhot olivat tapahtuneet,
jouduimme suuntaamaan idän sijasta länteen.
Nelsoniin päästyämme muutin
mieleni. Rakastuin tähän kaupunkiin aivan saman tien! Päätimme ottaa aikamme
täällä rennosti. Kävelimme ympäri kaupunkia ja ihailimme puistoja, pysähdyimme
jopa katedraalilla, jossa päätimme vierailla. Omalta osaltani vierailu ei
alkanut niin iloisesti, kun ovella seisoskellut herrasmies ojensi minulle
esitteen. Hetken sitä tuijotettuani totesin herralle, että anteeksi, haluaisin
englanninkielisen version. Mies häkeltyi pahasti ja pyyteli kovasti anteeksi
antaen minulle englanninkielisen esitteen minun ojentaessani kädessäni
rypistynyttä saksankielistä esitettä. Pahoitellen hän kertoi vierailijoiden
olevan pääsääntöisesti saksalaisia, joten totta kai hän oletti minunkin olevan
saksalainen. Valehtelematta rupesi jo vähän suututtamaan, koska kyseessä ei
ollut ensimmäinen kerta. Kiivit eivät vaan tiedä Euroopasta mitään muuta, kun
Britannian ja Saksan. Saksalaisia on tässä maassa aivan liikaa. Toivuin kuitenkin
järkytyksestä nopeasti.
|
Mitä erikoisempia puita ja mahtavia simpukoita. @Abel Tasman NP |
|
Tasmanian tuholainen |
Abel
Tasmanin kansallispuistossa oli päästävä päivänä eräänä käymään myös. Sinne
siis isot eväät mukana. Muutama tunti rantaviivaa käveltyämme ja laskuvettä
ihmeteltyämme pysähdyimme evästauolle ja uimaan upeassa Tasmanian meressä. Vesi
oli muuten kylmää! Ehdottomasti jälleen top-listalle kivunnut paikka, joka
löytyi myös kalenteriini ensimmäisten viikkojen aikana kirjoitetusta ”Must
visit – kansallispuistot”-listalta. (Listalta löytyy myös 5 muuta
kansallispuistoa, joista vain 1 on enää käymättä, ja se sijaitsee tuossa
naapurissa. Muita en muista ja koska hukkasin kalenterini uuteen kotiini muuton
yhteydessä, en voi siitäkään enää tarkistaa.)
Matkalla
takaisin autolle päin törmäsimme kanan kokoiseen lintuun, joka tallasi keskellä
polkua ohikulkevia ihmisiä uteliaasti tuijotellen. Niin utelias se olikin, että
pääsin ihan lähietäisyydelle. Ruokaahan se reppana kerjäsi ja katsoi tyhjää
kättäni ihmeissään. Enkö saisikaan herkkupalaa? Kyseessä on lentokyvytön
Weka-lintu, joka suomenkielessä tunnetaan nimellä vekaluhtakana. Tämäkin lintu
on luokiteltu vaarantuneeksi uhanalaisuusluokituksessa. Lintuelämä täällä onkin
rikkaampaa, kuin missään muualla, missä olen aiemmin matkaillut.
|
Weka |
|
Maisemaa vuoriston keskeltä. |
|
Mainostaisikohan Air BNB:tä, oli loistovalinta! Kuten Wellingtonissakin. |
Tie
Nelsonista Christchurchiin puikkelehti vuoriston läpi. Sellaisia maisemia ei
tämä likka ole koskaan ennen nähnyt. Takapenkki oli hiljainen lukuun ottamatta
ihastuksesta epätoivoisia huokailuja. Itärannikon lähestyessä maisema muuttui
täysin. Vuoristojen jäädessä selän taa maisema muuttui täysin litteäksi.
Peltoja ja niittyjä riitti silmänkantamattomiin. Olin vuokrannut meille
kokonaisen talon uuden vuoden viettoa varten. Talo osoittautui erittäin
viihtyisäksi isoine pihoineen. Matkaa keskustaan oli tosin hieman enemmän, kuin
olin odottanut.
|
Hector's dolphins |
Selailimme
esitteitä ja kaivelimme netistä tietoja Akaroan seudusta. Halusimme
ehdottomasti nähdä tämän upean paikan, jossa saattaisimme nähdä uhanalaisia
Uuden-Seelannin delfiinejä (Hector’s dolphins). Auton nokka suuntasi kohti
Akaroaa aamupäivän auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta. Akaroalla on
värikäs historia ranskalaisten ja englantilaisten kesken ja tämä piskuinen kylä
onkin rakennettu ranskalaisvaikuttein. Turistirysäksihän tämäkin paikka oli
valitettavasti muuttunut. Varasimme veneretken, jotta pääsisimme ihmettelemään
merielämää hieman lähemmin. Hieman kauemmas satamasta päästyämme saimmekin
seuraksemme useamman, noin metrin mittaisen pikkudelfiinin. Ymmärtääkseni tämän
lajin edustajat voivat suurimmillaan kasvaa vain noin puolentoista metrin
mittaiseksi. Satuimmepa näkemään emodelfiinin kahden viikon ikäisen poikasensa
kanssa. Pyörähdettyämme Tyynen valtameren valtaisilla aalloilla kippari käänsi
veneen nokan takaisin satamaa kohti. Kapean lahden toisella puolella rannalla
makoili hylkeitä. Kippari kehotti myös pitämällä silmällä pingviinejä. Itse
henkilökohtaisesti odotin pingviinien näkemistä enemmän kuin delfiinien.
Jossakin kohtaa rannalla näimme jonkin pingviiniä muistuttavan linnun, mutta
varmuutta emme siitä saaneet, koska vene keikkui aallokossa sen verran rajusti,
että kiikareilla tähyilystä ei tahtonut tulla mitään.
|
Re:Start Konttikauppa- keskus. Nerokasta! |
|
2017 |
Uusi
Vuosi vaihtui Christchurchin kasvitieteellisen puutarhan viereisessä puistossa
loistavan musiikin siivittämänä huipentuen keskiyön ilotulitukseen. Vuosi vaihdettiin
ensimmäisenä maailmassa, joten pitihän se hetki muillekin jakaa. Paluuviestinä
saamani kuvat lähes lumettomasta kotimaan maisemasta saivat mieleni hieman
paremmaksi, mutta ei se Uusi Vuosi vaan samalta tuntunut, kuin kotona. Vaikka
samalla lailla heikottikin seuraavana aamuna…
|
Jälleen yksi maanjäristyksessä (2011) tuhoutunut katedraali. |
Uuden
Vuoden vaihtumisen jälkeen oli aika lähteä paluumatkalle pohjoiseen. Ajoimme
itärannikolta länsirannikolle Arthur’s Pass:n kautta, ettei tarvitsisi samoja
teitä ajella, kuin tullessa. Nämä maisemat olivat vieläkin upeammat, kuin
matkalla toiseen suuntaan. Näimme useampia vesiputouksia, jotka hiljalleen
valuivat alas syviin vuoristosoliin. Matkalla pysähdyimme ihmettelemään The
Castle Rock-kukkulaa, jolla on ollut myös historiallista taustaa aikaisilta
vaeltaja-maorien ajoilta.
|
Castle Rock |
Olin
valinnut tämän reitin Christchurchista ensin Greymouthiin ja siitä edelleen
Westportiin, koska halusin ehdottomasti nähdä kuuluisat pannukakkukivet
(pancake rocks). Vaikka tämä tarkoittikin sitä, että istuisimme autossa puoli
päivää, olen ehdottomasti sitä mieltä, että se kannatti. Pysähdyimme
Punakaikissa, jossa Pancake rocksit sijaitsevat. Autolle ei meinattu saada
parkkipaikkaa, ihmisiä oli siellä niin paljon. Alkoi ahdistaa lähes saman tien.
Olihan nämä upeat luonnon mysteerit todella vaikuttavia ja näkemisen arvoisia,
mutta ihmispaljous sai tämän turistia leikkivän antituristin hermot kireäksi.
En ole rasisti, mutta jossakin kohtaa eräs intialaisperhe rupesi toden teolla
ottamaan kupoliin. Niin töykeää käytöstä en ole hetkeen nähnyt. Lisäksi erään
australialaispariskunnan emäntä teki mieli pudottaa kaiteiden yli alempana
vellovaan mereen. Ei tällainen turistirysä vaan sovi minulle, haluan nauttia
maisemista omassa rauhassa ja omaan tahtiin, en kenenkään kiirehtiessä ja
töniessä eteenpäin. Tämä sama tapahtui Hobbitonissa, enkä todellakaan voi
suositella kumpaakaan kenellekään. Mutta tulipahan käytyä ja nähtyä tämäkin.
|
Westport, yksi parhaista surffirannoista eteläsaarella. |
Westportista
ei mainittavaa paljon löydy. Piskuinen kylä, ilmeisen köyhäkin, on surffaajille
paratiisi, mutta tavalliselle tallaajalle enemmänkin pakollinen pysähdyspaikka
pitkän matkan jälkeen. Saavuimme Westporttiin myöhään illalla ja
uloskirjauduimme aamun sarastaessa. Hostelli itsessään oli suloinen. Pidempään
viihtyessä olisi saanut myös ilmaisen surffaus-tunnin. Se jäi vähän
harmittamaan, koska olen luvannut itselleni, että surffaamista on ehdottomasti
päästävä kokeilemaan. Mutta onhan tässä vielä 6 kuukautta aikaa.
Westportista
pyyhkäisimme suoraan Pictoniin, josta lautta seilaisi meidät takaisin
pohjoissaarelle. Koska olin missannut menomatkalla Cookin salmen täysin,
ajattelin, että nyt olisi mahdollisuus vilkuilla näitä upeita maisemia. Keli
oli hieman sateinen ja sumuinen, mutta kyllähän sitä pääpiirteittäin näkisi,
millaisissa maisemissa sitä seilataan. Tai no, niin luulin. Valtameren maininki
osoittautui valtavaksi. Naamat valkoisena istuimme äitini kanssa keulassa
tuijottaen suorana eteenpäin etovan tunteen velloessa vatsanpohjassa. Jossakin
kohtaa laskin pääni pöydälle ja taisin hetkeksi jopa torkahtaa. Etova olo ei vieläkään
häipynyt, mutta saatuamme hieman suolaista naposteltavaa, alkoi vatsahermot
hiljalleen toipua.
|
Itäviittalehmiä |
|
Postilaatikko |
Jäimme
Wellingtoniin pariksi yöksi, sillä joulun aikana meillä ei ollut niin paljoa
aikaa ihmetellä kaupunkia. Wellington on sympaattinen ja hieman boheemin
oloinen kaupunki. Uskomatonta kuvitella, että tämä on maan pääkaupunki!
Suurkaupungin tunnelma puuttui kokonaan. Tapasimme illallisella äitini entisen
koulukaverin, joka on asunut Wellingtonissa vuosia, mutta muuttanut muutama
vuosi sitten takaisin Suomeen. Iltahämärissä ihmettelimme autoni parkkipaikkaa.
Koska oli viikonloppu, parkkeeraus oli ilmaista, mutta seuraavana aamuna,
maanantaina, alkaisi parkkimittarit juoksemaan. Olimme parkkeeranneet tien
laitaan, mutta vastakkaisella puolella oli parkkiruudut isojen nosto-ovien
edessä. Vaihdoimme suunnitelmaa ja parkkeerasimme autoni yhden nosto-oven
eteen.
Aamulla
odottelin vanhempiani hotellin aulassa, sillä aamupalatarpeemme oli heidän
huoneessaan. Kuulin rappusista äitini äänen sanovan, että annetaan Sallan juoda
aamukahvit kaikessa rauhassa ja kerrotaan sitten. Kerrotaan mitä!? Enpä kerinnyt
aamukahvia juomaan, kun äitini totesi, että autosi on kadonnut. Hetki siinä
meni sulatellessa, että mitä h*lvettiä! Auto on yön aikana kadonnut! Puolet
omaisuudestani on autossa (ei mitään arvokasta onneksi, niin hölmö en
kuitenkaan vielä ole). Tarina sai uuden käänteen, kun vanhempani kertoivat nosto-ovien
takana olevan autokorjaamo. Epäonneksemme tämä kyseinen nosto-ovi, jonka edessä
autoni oli, on korjaamon pääovi, kaikki muut nosto-ovet olivat kiinni. Eihän
siinä muu auttanut, kuin kipittää häntä koipien välissä kyselemään korjaamolta,
mikä firma auton oli käynyt hakemassa. Äitini lupasi lähteä turistia leikkimään
ja jätti minut juomaan aamukahvini rauhassa. Hetken kuluttua hän saapui lappu
kourassaan takaisin, jossa oli hinausfirman puhelinnumero. Soitin firmalle
kysyäkseni, löytyykö autoni sieltä. Löytyihän se.
|
Tämän hinausfirman duunari on tehnyt tätä hommaa ennenkin. |
Epäonneksemme
firman toimipiste sijaitsi Brooklynin laidalla, samalla kadulla, jossa olimme
viettäneet joulua, mutta kilometrien päässä toisella puolella kaupunginosaa.
Kirosimme mielessämme, että taas sitä joutuu kiipeämään sen kirotun jyrkän mäen
ylös. Mutta tulipahan tehtyä aamulenkki samalla. Seuraavaksi vuorokaudeksi
maksettiin kiltisti parkkipaikka ihan yleiseltä parkkipaikalta. Parikymppiä vs.
parisataa. Maksan mieluummin ensin mainitun. Valehtelematta tilanne ei edes
v*tuttanut, nauratti sitäkin enemmän. Rahaahan se vaan on. Ja kuinka moni
suomalaisturisti olisi saanut hermoromahduksen! Tämä ajatus nauratti entistäkin
enemmän.
|
Ei mikään surpermalli |
Wellington
jätettiin hyvillä mielin taakse ja Glow-mobiilin renkaat rullasivat meitä
itärannikkoa myöten Napieriin. Olin hieman pettynyt siihen, miten vähän
viinitiloja matkalla näimme, Hawk’s Bay on kuitenkin erittäin tunnettu viineistään.
Pysähdyimme Hastingsissa hörppäämässä kahvit. Olin kuullut, että Hastings on
totaalisen erilainen kuin Napier, vaikka matkaa näiden kaupunkien välillä on
vain parikymmentä kilometriä. Oikeassa olivat. Hastings vaikutti enemmän
trendikkäälle bilekaupungille, missä Napier taas on boheemi ja
vanhoillistyylinen Art Deco-arkkitehtuureineen. Hastings oli myös listallani
nähtävistä kaupungeista. Tulipahan sekin siis nähtyä pääpiirteittäin.
Napieriin
päästiin hyvissä ajoin päivällä, joten illaksi riitti tekemistä. Auto
parkkeerattiin suosiolla maksulliselle parkkipaikalle ja maksettiin parkkilippu
kitisemättä.
|
Mutta joskus on hauskaa leikkä sellaista |
Asetuttuamme
hostelliin (jossa olimme viihtyneet Ellin kanssa myös edellisellä kerralla)
käytiin katsastamassa ranta, josta keräsin itselleni pussillisen pieniä kiviä.
Äitini lupasi kaivertaa niistä minulle ikiomat riimukivet. Ja koska tässä
maassa ei saa kiipeämisestä koskaan tarpeeksi, ja vaikka saisikin, siltä ei
vaan voi välttyä, nakitin vanhempani mukanani katsomaan auringonlaskua Bluff
Hill:n huipulle. Viime näkemältä maisema oli muuttunut hurjasti, olihan kesä
sentään täällä jo pitkällä ja edelliskerran kävimme Napierissa aivan
alkukeväästä syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna. Pakko myöntää, että pidin
maisemasta huomattavasti enemmän keväällä, kun kaikkialla oli tuoreen vihreää
ja upeaa kukkaloistoa. Nyt kaikkialla näkyi enimmäkseen kuivuneita kukkia ja
kellastunutta nurmikkoa, puissa oli sentään vihreät lehdet. Mutta auringonlasku
on aina auringonlasku, enkä muista tällaista ”kunnollista” auringonlaskua
nähneenikään täällä kun kerran aiemmin Adamin talon terassilta.
|
Auringonlasku Bluff Hillin laelta |
|
Meduusa |
Hostellielämä
alkoi nyppimään heti ensimmäisenä yönä. Jaoin huoneen kahden nuoren miehen
kanssa. Eihän siinä mitään, mutta keskellä yötä heräsin kuultuani kerrossängyn
alapediltä naisen äänen kuiskaavan. Mitä h*lvettiä!? Mikään, siis mikään ei ole
niin ärsyttävää, kuin kuulla ihmisten kuiskaavan toisilleen, kun itse yrittää
nukkua. Ilmeisesti toisella kundilla oli tyttöystävä kainalossaan. Eikä siinä
kaikki. Hostellissa majailleet ranskalaiset, joita oli kymmenkunta, pitivät
aivan mielettömät bileet, jotka kestivät pitkälle aamuun. Eipä paljoa tullut
nukuttua.
Aamusta
lähdimme kohti Cape Kidnappers:a. Koska sinne on pääsy vain ja ainoastaan
laskuveden aikana, missasimme tämän patikointiretken, sillä nousuvesi oli juuri
korkeimmillaan. Aikamme meni siis rannalla lekotteluun ja mitä erikoisempien
simpukoiden ja kivien etsiskelyyn. Nähtiinpä pari rannalle huuhtoutunutta
meduusaakin.
Illalla
lähdimme kaupan kautta hakemaan meille pari pulloa skumppaa ja asetuimme
rannalle tähtiä katselemaan. Hieman kauempana näimme pariskunnan tekevän pienen
nuotion, joten kyllähän meidänkin piti oma notski saada. Mikä tyhjentää mielen
paremmin, kuin valtamerten aaltojen ääni, kirkas tähtitaivas ja iloisesti
räiskyvä nuotio? Kuohuviiniä siis unohtamatta.
Tämäkin
ihana ja rentouttava fiilis unohtui hostellille päästyämme.
|
Tähtitaivat, valtameri ja iltanuotio |
Nukkumaan mennessäni
oli suhteellisen hiljaista, mutta kun aamuyöstä heräsin vessareissulle, oli
hostelli kaikkea muuta kuin hiljainen. Ilmeisesti useampikin pariskunta oli
löytänyt toisensa. Huoneeseeni palattuani törmäsin iloisessa humalassa
naureskelevaan kanadalaismieheen. Mies hihitteli nolona ja valitteli, ettei voi
mennä huoneeseensa, koska hänen kaverinsa on siellä jonkun tytön kanssa.
Sanoin, että sen kun menee vaan käydessä ilmi, että tämä kyseinen huone oli
yksityishuone eikä useamman ihmisen jaettava dormi. Kaveri kertoi, että hänen
pitäisi olla kohta lentokentällä, koska hänen lentonsa Napierista Aucklandiin
lähtisi seitsemältä ja kaikki hänen matkatavaransa olivat huoneessa. Jutustelin
reppanan kanssa hetkisen, kunnes hän rohkaisi mielensä astua huoneeseensa
tavaroitaan hakemaan. Kuuntelin hetken aikaa nauruani pidätellen sitä
kiroamisen ja huutonaurun määrää, joka huoneesta kantautui. Loppuyöni nukuin
sikeämmin kuin aikoihin.
Vanhempieni
osalta lomat alkoivat olla loppupuolella ja oli aika siirtyä pohjoisempaan.
Pakattiin laukut autoon ja lähdettiin matkaan. Toisiksi viimeisenä etappina
olisi Hamilton. Koska tiesin, ettei ajomatka ole kuin kolmisen tuntia, olin
varannut meille aikaa pysähtyä rakastamissani Taupon maisemissa. Ajoin
tottuneesti vanhaan tapaani kirjaston parkkiin, josta lähdimme kävelemään
rantaviivaa pitkin. Järven vesi oli kylmää. Kävelimme katsomaan mustia
joutsenia ja ihailimme kauempana rullaavaa parasail-venettä liitovarjoineen.
Myös järven molemmat vesitasot olivat ahkerasti liikkeellä, itsekään en ole
koko viiden kuukauden aikana nähnyt niitä noin aktiivisena. Otimme aikaa myös
tuliaisten shoppailuun ja lounastauko pidettiin minulle hyvinkin tutussa
kahvilassa, ei tosin siinä meidän suosikissa, joka oli kesäajaksi suljettu.
(Sain Elliltä kahvikortin, jolla minun pitäisi kyseisestä kahvilasta saada
ilmainen kahvi! Talvea odotellessa, saa nähdä, avaako kahvila ovensa taas
talveksi. Sieltä saa kuitenkin kylän parhaat pannukakut!)
Iltapäivällä
oli aika jatkaa matkaa. Hamiltoniin saavuttuamme kävimme syömässä ja tekemässä
kävelylenkin Lake Rotoroan (Hamilton lake) ympäri. Järvi näytti lähes samalta,
kuin edellisellä kerralla siellä käydessäni pari kuukautta aiemmin, mutta
lumpeet olivat ehtineet jo suurimmilta osin kukkia.
|
Water "fall" |
Seuraavana
aamuna pakkasimme eväät reppuun ja lähdimme Matamataan. Kuten aiemmin vannoin,
aion palata Wairere Falls:ille jonain päivänä ja kiivetä ylös putousten
alkulähteille saakka. Se päivä koitti nyt. Matamatassa piti tietenkin pysähtyä
ihailemaan hobittimaista I-Sitea ja ostamaan muutamat tuliaiset, jonka jälkeen
jatkettiin Waireren suuntaan. Perille päästyämme lähdettiin ahkerana kiipeämään.
Ihmisiä oli liikkeellä huomattavasti enemmän kuin edelliskerralla, useampia
turisteja sekä paikallisia perheineen. Päivä oli lämmin, mutta tuulinen.
Vesiputousten huipulle päästyämme tuuli oli niin kova, että vesiputouksen vesi
lensi ylöspäin! Roiskuva vesi kasteli meidät totaalisesti, eikä
näköalatasanteelta yksinkertaisesti nähnyt yhtään mitään. Mutta harvemmin sitä
näkee vesiputouksen, jonka vesi lentääkin ylöspäin.
Hamiltonissa
viimeisen aamun ohjelmaksi olin järkännyt kierroksen puutarhoilla, mutta koska
aamu osoittautui hyvin sateiseksi, pyörähdimme ensin Waikato-museossa. Itseäni
kiinnosti lähinnä uusi näyttely Bob Marleysta, muut näyttelyt olinkin nähnyt jo
edelliskerralla. Muutenkin olo alkoi olla jo levoton. Sade ei loppunut
kokonaan, mutta heltisi pienemmiksi kuuroiksi, joten päästiin kuin päästiinkin
katsomaan puutarhoja. Itselleni ne olivat vieläkin tutut edelliseltä vierailukerralta,
mutta pitihän sitä jotenkin aikaa tappaa ennen kuin olisi suunnattava kohti
Aucklandia. Eikä siitä oikeasti mihinkään pääse, että tämä puisto vaan on
ehdottomasti näkemisen arvoinen. Innolla odotan, että rakentajat saavat uudet
puistoalueet rakennettua ja ne avataan yleisölle. En tosin muista, olenko tässä
maassa enää silloin, kun tämä tapahtuu, mutta saanpahan taas yhden syyn lisää
palata joskus takaisin.
|
Turisti |
Puutarhoista
tarpeeksi saatuamme oli aika alistua kohtaloomme ja suunnata kohti Aucklandin
hälinää. Majoituksia varatessani yritin ottaa huomioon, että hostelli
sijaitsisi rauhallisella alueella. Niinpä päädyimmekin Mount Edenin kupeeseen
pikkuruiseen ja kotoisaan hostelliin. Yläkerran huoneiden lattia oli hieman
kalteva ja huonekorkeus melkoisen matala, mutta ehkä yksi viihtyisimmistä
hostellihuoneista tähän mennessä. Sitten alkoi missio tavaroiden setviminen ja
pakkaus. Vaihdoin oman rinkkani isäni mukana olleeseen matkalaukkuun (joka on
itse asiassa minun). Koska saan paluulennollani tuoda kolmenkymmenen kilon
edestä rahtitavaraa Finskin kahdenkymmenenkolmen kilon sijasta, isompi
matkalaukku tulee varmasti tarpeeseen. Koska olin ohjeistanut vanhempiani
ottamaan mukaan paljon sellaista vaatetta, jotka voi heittää reissun päätteeksi
roskiin, oli molempien matkalaukuissa runsaasti tilaa. Itse pakkasin muutamia
omia tavaroitani jo kotiin vietäväksi, sillä en kaikkea tuliaiskrääsää itse
täällä tarvitse ja jääpähän itsellenikin tilaa ostella vähän lisää tuliaisia
kotiin viemisiksi.
|
Laskuveden aikaa Abel Tasman-kansallispuistossa |
Vihdoin
koitti tiistai, jolloin vanhempieni oli aika hypätä taas koneeseen ja lentää
kohti kotia. Kävin juomassa läksiäiskahvit lentokentällä ja lähdin itse
suuntaamaan kohti Coromandelin niemimaata. Tämän jälleen yksin jääneen
onnettoman suden matka alkoi heti loistavasti, koska jonkinlaisessa
hermostuksen sekaisessa tilassa en tajunnut katsoa, mihin välikköön olin
parkkeerannut autoni. Autoni oli siis jälleen hukassa. Pariin kertaan
parkkipaikkaa edes takaisin käveltyäni bongasin rakkaan Glow-mobiilini,
starttasin moitteettomasti rullaavan moottorin ja käänsin nupit kaakkoon. Nyt vihdoinkin reissaisin aivan yksin.
”Luckily we are able to learn something.”
“Well, at least something. Imagine – if we would stay
stupid after all…”
Olipa kivaa ja kiinnostavaa luettavaa! Ja hauska kuulla, että jatkoakin on tulossa :)
VastaaPoistaUpeita elämyksiä olet saanut ja päässyt näkemään monenlaista hienoa. Monet kulmakunnista/reiteistä jäivät itseltä näkemättä, mutta jospa joskus itsekin päädyn pääsemään takaisin Uuteen-Seelantiin, niin sain uusia vinkkejä :) Harmi kuulla, että Punakaikissa oli ahdistavan ruuhkaista. Nähtävyyksien suhteen on niin tuurista kiinni, millainen sää ja ihmismäärä niihin osuu. Ylöspäin lentävä vesiputouksen vesi kuulostaa kyllä aika hauskalta! Ja mainiota kuulla, millaisia rentoja havaintoja heittelet pitkin matkaa, kun huomaat. että olet kehittynyt tai rentoutunut monien asioiden suhteen :)
Hyvää jatkoa sinne ja unohtumatonta alkupuolikasta 2017:sta! :)