Yliajatteleva illuusio

Pyöräilyretkellä Hobitti-leffan maisemissa @Aratiatia

Lasipuutarha (Lava Glass)

Tässähän täytyy oikein ottaa aikansa ja miettiä, mitä kaikkea on ehtinyt tapahtua sen jälkeen, kun viimeksi kirjoittelin. Tuntuu, kuin siitä olisi ikuisuus! Ajan kulu onkin täällä mielenkiintoista. Eilinen oli kauan sitten, tämä päivä on kestänyt turhan pitkään ja kuitenkin huominen tulee aivan liian nopeasti. Nopealla pikakelauslaskelmalla voisin todeta meillä olevan enää 32 yötä Blue Light-paidoissa. Tunnelmat on enemmän kuin ristiriitaiset. Tai no, sitä ne on olleet vissiin jo pidemmän aikaa. Tai ehkä koko sen ajan, mitä olen täällä ollut. Mutta onko silläkään lopunperin merkitystä, sekavasta päästä kärsii koko kroppa. Ja tunnen olevani elämäni kunnossa fyysisesti!
Anyway, omasta mielestäni tämä paikka on jo nähty ja uudenlaisiakin ongelmia on ilmaantunut näköpiiriin. En ole kokenut itse työtä niin kiinnostavaksi enkä ole oppinut oikeastaan mitään uutta (kielen, etenkin kiivislangin, lisäksi tietenkin). Toisaalta Taupo on aivan ihana paikka asua ja olen saanut hyviä ystäviä täältä. Onneksi nuo ystävät ei ole katoamassa mihinkään.

Seuraavan projektin valintojen dead line oli pari viikkoa sitten. (Meni reilun viikon yliajalle, mutta sehän on vain kiivien tapa...) Olen hyvinkin skeptinen ykkösvaihtoehtoni suhteen, koska se on ilmeisesti ACVE-ohjelman suosituin projekti. Toisen vaihtoehdon suhteen olen enemmän kuin varma, että sinne ollaan menossa. Kyse on aivan uudesta projektista. Tämän vaihtoehdon olisin voinut laittaa jopa ensisijaiseksi vaihtoehdoksi, mutta ongelmana on sijainti. Paikka sijaitsee Turangissa, tuossa 40 minuutin ajomatkan päässä Taupojärven etelärannalla. Viihtyisinkö oikeasti toiset puoli vuotta samoissa maisemissa? Turangi on pieni, todella viihtyisä paikka, mutta parin kerran kokemuksella sekin on jo nähty. Sekin aiheuttaa stressiä, kun ei vieläkään tiedetä, milloin saamme tietää mikä meidän seuraava projekti tulee olemaan.

Löysin uuden kaverin. @Thermal Valley, Wairakei

Olen muutamaan (sataan) kertaan saanut kuulla tavastani kyseenalaistaa kaikki ja ajatella liikaa. Tämä kyseinen tapa on kiiveille hyvin vaikea. Kun mistään ei pitäisi valittaa eikä tapojen kyseenalaistaminen tule kuuloonkaan. Pomo saa jättää meidät yksin keittiöön hoitamaan illallis- ja aamiaskattaukset omien menojensa vuoksi, mutta meillä ei sitten ole mitään sananvaltaa, kun HÄNEN keittiössään tehdään jotakin... Chris meinasi saada pienimuotoisen raivokohtauksen, kun yhtenä päivänä kävin hakemassa lounasleivät pois hänen käsistään. Pöydässä oli jo tarpeeksi leipiä (kolmea sorttia!) mutta Chris olisi väen väkisin halunnut viedä sinne lisää, ettei vaan loppuisi kesken! (Ennen tätä Chris oli tapansa mukaan kadonnut johonkin juuri lounasaikaan ja saapui hetki ennen ryhmän saapumista paikalle...) Kerroin, että on meidän homma pitää huoli siitä, ettei leipä pääse loppumaan ja että pöytä näyttää rumalta, jos sinne vie ylimääräistä tavaraa (kun Chris on itse vielä kovin tarkka siitä, että kaikki näyttää hyvältä!). Sain kuulla kunniani siitä, että puutun hänen asioihinsa. Lopunperin leipä ei koskaan pöytään saakka päätynyt edes Chrisin toimesta.

Craters of the moon @Wairakei

Toisena päivänä suutuspäissäni hätistin Chrisin pois keittiöstä, kun ei herraa ollut muutenkaan koko päivänä näkynyt keittiöhommissa, joita Ellin kanssa raadettiin niska limassa. Keittiöön tullessaan hän oli valtias, jonka sana on laki. Parin päivän mykkäkoulun jälkeen Chris selitti, että hän suuttui minulle siitä, että määräilen hänen keittiössään ja asiallisesti pyysin anteeksi. Selitin, että itseäni suututtaa aivan valtavissa määrin, ettei Chris meidän auta missään, ei ole paikalla, kun tarvittaisiin, ei kerro meille mitään ja meidän pitää arvailla, mitä hänellä on mielessään ja hän auttaa meitä silloin, kun  hänelle sopii. Vastaukseksi saimme kasan selityksiä, miksi Chris on ollut äärimmäisen kiukkuinen ja kireä jo pidemmän aikaa.

Mia piilossa ruusupuskassa

Käsittääkseni emme ole tulleet tänne orjiksi, joita tunnemme välillä Ellin kanssa olevamme. Tämän hetken fiilis on, että voisin lähteä vaikka saman tien, jos Elli ei olisi täällä. Oikeastaan olisin varmaan jo häipynyt. Fiilikset on tällä hetkellä latteat ja molemmat laskemme päiviä, kun päästään pois täältä. Asioista ollaan yritetty puhua, mutta turhaan. Ollaankin oltu sitä mieltä, että on kaikille hyväksi, ettei tähän projektiin ole enää tulossa vapaaehtoisia. Onneksi Ellin kanssa pystytään jakamaan niin ilot kuin surutkin.

Meillä vieraili Patriootit. Sain aamuherätyksen Harrikan kyydissä!

"It's amazing to listen when you two talk to each other and you already know what she is going to say... actually you don't even need to say anything, you just look each other and you know what the other thinks!"

Duunarit (Tai Halloween-asut)

***

Joskus pitää mennä myös
suljetuille poluille

Naapurin Jo kyseli meiltä päivänä eräänä, miten ollaan Chrisin kanssa pärjäilty. Kerrottiin, että välillä on ollut vaikeaa ilmiselvien näkemyserojen vuoksi ja kun me kaikki kolme ollaan lähes yhtä itsepäisiä. Jo kertoi tietävänsä tunteen. Cris kun ei ole se kaikkein helpoin ihminen. Siinä yhdessä lounasta syödessämme puhe kääntyi autoihin. Koska omat autokauppani viime hetkellä peruuntuivat, jäimme TAAS ilman autoa vaikka olimme jo ehtineet suunnitella reissua seuraavalle viikonlopulle ja varaamaan majoituksetkin valmiiksi. Jo pelasti meidät lupaamalla oman autonsa meille lainaan.

Saatiin suklaata!

Niimpä siis edellisviikon perjantaina starttasimme Jon Corollan ja suuntasimme katseet kohti itää. (Soittakaa tässä välissä Mokomaa! https://www.youtube.com/watch?v=ib_Yx0PSXeI) Edellisen kerran itärannikon reissusuunnitelmat peruuntuivat valitettavien yhteensattumien johdosta. Tässä välissä pitänee todeta, että taistelijaparini on jälleen elämänsä kunnossa ja upea oma itsensä. Ainoana murheena on Itävallan ICYE:n väki, joka ei vaivaannu vastaamaan yhteenkään Ellin lähettämään sähköpostiin, eikä ole muutenkaan ollut kiinnostunut siitä, miten täällä menee. Omasta puolestani voin olla hyvin onnellinen siitä, miten meidän ICYE on hommat hoitanut ihan alusta alkaen. (Kiitos Maailmanvaihdon väelle! Olette huippuja! Sanoo myös Elli, ja lähettää terkkuja.)

Yhtään ei jännitä...

Nyt, vihdoinkin meitä odotti Pacific Coast Highway, joka johdatti meidät Gisborneen. Reissun ajan kuskina toimin minä. Taupo-Napier-välinen valtatie oli meille jo tuttu, mutta itärannikon saavutettuamme käännyimmekin T-risteyksestä oikean sijasta vasemmalle. (Eikä tarvinut edes arpoa). Radio lakkasi toimimasta parisenkymmenen ajokilometrin jälkeen. Tai no, ainoa radiokanava, joka kuului, oli Consert ja jo nimi kertoo ihan tarpeeksi. CD:tä ei tietenkään muistettu ottaa mukaan eikä Elli suostunut laulamaan, joten matkaa jatkettiin jännittyneessä hiljaisuudessa. Pakko se on todeta, että alkuun vähän jänskätti lähteä ajamaan vasemmanpuoleisessa liikenteessä, viime kerrasta kun on jo muutama kuukausi aikaa. Mutta kun vauhtiin pääsi, ei sitä oikeastaan tullut edes ajatelleeksi. Oikeastaan auton rattiin hyppääminen oli todella piristävää ja ensimmäisten "kauhukilometrien" jälkeen löytyi se balanssi kaasupolkimen ja -jalan väliltä. Ai että, miten pieni ihminen nautti niistä vuoristomaisemista! Kapeita tienpätkiä, pitkiä suoria laaksojen pohjalla, jyrkkiä mutkia, ylä- ja alamäkeä, suomalaiselle rallikansalle oikea unelma! Vaikken reissuvinkkejä olekaan luvannut jaella, voin mainita sen verran, että tulevasta mutkasta varoittavassa merkissä oleva numero kertoo mutkan jyrkkyysasteen ja mitä pienempi numero, sen jyrkempi mutka. 25 oli oikeasti jo aikamoisen jyrkkä silmukka! (Ja useimmiten se on vielä ylä- tai alamäkeen.) Väitän vieläkin olevani hyvä kuski, uskoi ken tahtoi. Erityisen ylpeä voin olla siitä, että en saanut kertaakaan hermoromahdusta toisten autoilijoiden toimesta! (Kuka minun kyydissä on koskaan ollut, tietää kyllä, että muutamat rumat sanat saattaa suusta päästä, jos edessä on töhöjä...) Erehdyin jälkikäteen mainitsemaan asiasta Martinille, joka ei ole koskaan minun kyydissä ollut, mutta väitti uskovansa, että muutama F-sana saattaa lipsahtaa.

Lenkkipolku

Gisborneen saavuttiin iltapäivä kolmen maissa. Keli oli tuulinen ja pilvinen, mutta kuitenkin aikamoisen lämmin. Elli hukkasi meidät kartalta Gisbornen keskustassa, kun etsittiin backpackersia, mutta kerrankin google maps meidät pelasti. En tiedä, kuinka monen mutkan kautta se meidät lopunperin perille johdatti, mutta oikea osoite löytyi joka tapauksessa aika kivuttomasti.
Purkasimme laukut autosta ja lähdimme ihmettelemään kaupungin maisemia. Gisbornen keskusta itsessään on hyvin pieni, käytännössä yksi katu ja muutama sivukatu sen varrella. Arkkitehtuurissa oli paljon samankaltaisuuksia, kun Napierissa. Patsaita ja muistomerkkejä löytyi lähes joka nurkan takaa. Gisbornella onkin historiallista merkitystä, sillä juuri tähän kyseiseen kaupunkiin kapteeni James Cook parkkeerasi löytöretkillään ja teki maailman kartasta kokonaisen. Historianluentoa en teille aio tämän enempää antaa, katsokaa googlesta, jos kiinnostaa.

Postia Joulupukille!

Siellä sijaitsee myös Uuden-Seelannin lyhin joki, Turanganui. Ennen Tyyneen valtamereen laskeutumistaan kaksi jokea, Taruheru ja Waimata, yhdistyy toisiinsa muodostaen Turanganui-joen. Tästä johtuen keskustan pohjoispuolella onkin useampia, todella kauniita siltoja, jotka iltapimeällä oli valaistu erivärisillä valoilla. Aikamme kaupungilla ja rannalla palloiltuamme päätimme lähteä syömään ja sapuskan jälkeen totesimme hyväksi ideaksi lähteä takaisin hostellille. Hyvä idea muuttui painajaiseksi, kun hostellilla odotteli kymmenkunta saksalaisturistia ja kaksi ruotsalaismiestä (kuten Elli jossakin kohtaa totesi). Koska kello ei ollut vielä nukkumaanmenoajassa, jouduimme kärvistelemään ääliömäisesti käyttäytyvien, kovaäänisten, humalaisten saksalaisten kanssa samassa tilassa. Ruotsalaiset, jotka eivät näyttäneet ruotsalaisilta, näyttivät kärsivän yhtä paljon kuin mekin, mutta snobit eivät halunneet jakaa ilahduttavaa seuraansa meidän kanssa, kun Elli sitä kävi heiltä kysymässä. Ellin hermo oli kireämmällä, kuin ne kuuluisat viulun kielet. Siinä hätäpäissämme tempaisimme kaikki meillä mukana olleet siiderit, jotka oli tarkoitus riittää seuraaville parille päivälle ja Elli lähetti pari nasevaa viestiä Philille muistuttaen heidän salaisesta sopimuksestaan (joka liittyy metsästyskivääriin ja suklaakakkuun). Saimme illan naurut, kun rupesimme muistelemaan (kovaan) ääneen Philin kertomusta Taupolla vuosi sitten tapetusta turistista. Muunsimme totuutta sen verran, että brittituristi muuttui saksalaiseksi.  Okei, olihan se vähän ilkeetä ja lapsellista, mutta meitä otti päähän se naapuripöydän elvistely ja saatiimpahan ne hetkellisesti hiljaseksi, kun englantia edes vähän ymmärtäneet alkoivat uteliaisuuttaan kuunnella meidän juttua. Lannistuneena painuimme nukkumaan jo ennen yhtätoista.

Kaiti Hill

Todistettavasti paikalla

Seuraava aamu alkoi paljon paremmin, mutta jo heti aamupalan yhteydessä todettiin, ettei hostellille ole mitään asiaa iltaseitsämän ja yhdentoista välillä. Aamupäivä kierreltiin maisemia ihailemassa. Kiivettiin Kaiti Hill:n laelle, jossa sijaitsee maailman itäisin observatorio (joka muuten viime vuoden kesäkuussa julistettiin käyttökieltoon sortumisvaaran vuoksi!) Maisemista ei varmaan tarvitse sanoa muuta, kuin sanoinkuvaamaton. Kuvat kertokoot tarinaansa. Päivä oli todella upea ja aurinkoinen, tuuli tosin oli edelleen todella kova.

Eka biitsi Gisbornesta pohjoiseen

Eväitä observatorion portailla syödessämme ihmettelimme edessämme olevassa autossa istuvan miehen toimia. Viisissäkymmenissä oleva maorimies räjäytteli ilotulitteita (samanlaisia, kuin meidän roomalaiset kynttilät) autossa istuen, käsi, jossa oli ilotulite, ulkona auton ikkunasta. Seitsämän ilotulitteen jälkeen hän rupesi siivoilemaan jälkiään ja kysäisi meiltä, ollaanko me ok. Kerrottiin, että ollaan ja kysyttiin, miksi hän räjäytteli ilotulitteita keskellä kirkasta päivää. Mies tuli lähemmäs jutustelemaan meidän kanssa ja meinattiin Ellin kanssa lentää p*rsiillemme, kun näimme hänen kasvot! Sellaisia tatuointeja ei ihan joka päivä näe. Huulet olivat mustat, parran tilalla oli upeat maorikuviot ja nenä oli kokonaan upeiden maoritatuointien peitossa. Vaikuttava näky! Kuvaa en kehdannut pyytää ja Elli totesi samaa jälkeenpäin. Mies kertoi olevan kotoisin Gisbornesta, tarkemmin kuvailtuna pohjoispuolelta, jota hän nimitti Gisbornen Bronxiksi alkoholi- ja huumeongelmien vuoksi. Hän kertoi muuttaneensa aikapäiviä sitten pois näiltä kulmilta ja nyt takaisin palattuaan hän halusi juhlistaa paluutaan ampumalla ilotulitteita. Jutustelimme jonkin aikaa, kunnes mies totesi parhaakseen lähteä pois paikalta ennen kuin poliisit tulevat tarkastamaan, ettei kukaan ammu haulikolla Kaiti hillin laella.

Tolaga Bayn sillalta merelle päin

Ilotulitteista saatiin nauttia illalla lisää, sillä marraskuun viides on nimitetty Guy Fawkes Nightiksi (pitkät brittiperinteet, google on taas kaveri).

Portaita East Capen
Majakalle

Pyyhkäistiin loistavan illallisen jälkeen hörppäämään Spightsit paikalliseen irkkupubiin (kuinka ollakaan, löydämme aina sen kylän ainoan irkkumestan, johon mennä...) Siellä tutustuimme samassa hostellissa majailevaan nuoreen kaveriin, joka kertoi myös olevansa vapaaehtoistöissä Uudessa-Seelannissa. Kotimaata kysyttäessä tämä likka muuttui vihreämmäksi kuin irlantilaisten menninkäiset. Kaveri kertoi olevansa kotoisin Kanadasta, tarkemmin minun unelmalandiasta, Brittiläisen kolumbian korvesta! Hieman sydänalaa kouraisi, kun hän kertoi, millaista kotona on. Sain mojovasti eväitä tulevaisuuden suunnitelmien varalle. Ehkä suuntaankin seuraavaksi Kanadaan!

Majakka ja Meri

Sunnuntainaamuna luovutimme huoneen aamusta ja suutasimme auton nokan pohjoiseen. Majoitus oli varattu Whakatanesta. Matkaan kulutimme lähes kahdeksan tuntia (normaalisti menisi ehkä 5.) Pystähtelimme usein, sillä maisemat olivat henkeäsalpaavat. Te Araroassa pysähtyessäni kysäisin Elliltä, kiinnostaisiko lähteä katsastamaan East Capen majakka. Kiinnostihan se. Sen idemmäs ei tässä maassa enää pääsekään. Majakka sijaitsi kukkulan laella ja hyvällä kelillä sieltä näkisi vaikka kuinka kauas, siellä jossain se Amerikka häämöttää (ei nyt kuitenkaan ihan näköyhteyden päässä). Nyt meitä ei onnistanut ihan niin paljoa, keli oli todella tuulinen ja merellä oli utua. Joka tapauksessa oli sen vaivan arvoista ajaa parikymmentä kilometriä "väärään suuntaan". Whakataneen saavuttiin iltakuuden maissa eikä aikaakaan, kun alkoi sataa. Seuraavan päivän suunnitelmat menivät sateen vuoksi uusiksi ja päätimme ajaa suoriltaan kotiin. Kilometrejä neljään päivään mahtui kaikkiaan 908,4.

"You have your own slang!"

***

Viime perjantaina rohkaisimme taas mielemme ja päätimme liftata Hamiltoniin. Majoitus oltiin varattu jo hyvissä ajoin valmiiksi, joten kyytiä oltiin enää vailla. Hamiltoniin vievä valtatie on tuossa mäen alla puolen kilometrin päässä, joten käpöteltiin reppuinemme tien varteen. Kymmenisen minuuttia odotettuamme saimme kyydin. Kuskina toimi Etelä-Afrikasta kotoisin oleva Justin. Hauska tyyppi, joka toimi erään kiiviyrityksen markkinointijohtajana, työnkuvanaan ajaa ympäri maata ja putää huoli siitä, että asiakkaat ovat tyytyväisiä. Ikää hänellä oli vain parikymmentä, ja juttujen perusteella sen kyllä huomasi. Justin varoitti meitä irlantilaisista (kun kerroimme meillä olevan kaveri, joka on kotoisin Skotlannista). Naureskeltiin sitä, ettei Skotlanti ole Irlannissa. Justin sanoi tietävänsä tämän, mutta skotit ja irkut ovat kuulemma samaa sakkia. Matka taittui pienten mutkien kautta. Suorin tie ei tietenkään ollut vaihtoehto, vaan Justin halusi kuskata meidät "maisemareitin" kautta. Lenkki lisäsi matka-aikaa noin tunnilla. Emme laittaneet ollenkaan vastaan, meillä oli koko päivä aikaa. Lisäksi Te Kuitissa pysähdyimme kahville, jotka Justin halusi meille tarjota. Hamiltonissa Justin kuskasi meidät aivan backpackersin oven eteen ja antoi käyntikorttinsa. Saadaan kuulemma soitella, jos ollaan kyytiä vailla. Ennen illallista tehtiin pieni kävelylenkki Waikato-joen varressa. (Sama joki, joka alkaa Taupo-järvestä.) Loppuilta vietettiin irkkupubissa kuuntelemassa, kun vanhempi pariskunta soitteli ja lauloi vanhoja irkkulauluja. (Muunmuassa Whiskey on Sunday, joka aiheutti Ellissä pienimuotoisen hämmennyshihityksen.)

Lauantai vietettiin kaupunkia ihmetellen. Pienestä sateesta ja vähän isommasta tuulesta huolimatta suuntasimme askeleet kohti Hamiltonin järveä (Lake Rotoroa). Järvi on pikkuinen ja sen rantaa kiertää lenkkipolku. Päätimme yhtiestuumin uhmata säätä ja kiertää koko järven. Lumpeet olivat parhaimmillaan kukassa! Sen värisiä lumpeita en ole nähnyt missään! Tavallisten valkoisten lisäksi löytyi hempeää vaalanpunaista, pinkkiä ja keltaista. Lisäksi järven rannalla sijaitsevien talojen arkkitehtuuri aiheutti hieman päänpyörittelyä. Toiset talot olivat ihanan idyllisiä ja söpöjä, toiset "ylimoderneja" lasilaatikoita. Ja naapuritalo oli aivan eri planeetalta, kuin viereinen.
Alkuperäiseen suunnitelmaan kuului, että oltaisiin menty katsastamaan Hamiltonin puutarhat, mutta sääennusteen katsottuamme päätimme jättää sen suunnitelman suunnuntaille. Puutarhan sijasta päädyimme Waikato-museoon. Näyttelyt olivat ihan näkemisen arvoisia, mutta museo on niin iso, että saimme molemmat lievän kulttuuriähkyn. Ilta jatkui syöden ja livemusiikkia kuunnellen loistavassa seurassa (tapasimme lauman irlantilaisia junnuja, jotka olivat tulleet kotoa kasvamaan ja työskentelemään farmeilla ennen yliopisto-opintoja).

Englantilainen puutarha

Maoripuutarha

Sunnuntaina aamulla satoi vieläkin, mutta kelin oli luvattu parantuvan aamupäivän aikana. Niimpä hostellilta ulos kirjauduttuamme parkkeerasimme kahvilaan odottelemaan sateen loppumista. Ei meidän siinä kauaa tarvinut ihmetellä, kun sade lakkasi ja pääsimme suuntaamaan askeleemme kohti Hamilton Gardensia. Puutarhat olivat näyttävä näky, ehdottomasti käymisen arvoinen paikka! Rodot ja Camillet olivat valitettavasti jo suurimmilta osin kukkineet, joten niiden kukkaloistosta emme päässeet nauttimaan. Mutta näkemstä riitti siltikin enemmän, kuin tarpeeksi. Ellin kameraan oli ilmestynyt viikonlopun aikana yli 250 kuvaa ja minunkin puhelimeeni satakunta.

Romantiikkaa

Puutarhat sijaitsivat kätevästi valtatie 1:n varrella, saman valtatien, joka vie takaisin Taupolle. Tien varteen parkkeerattuamme ja "TAUPO"-kyltin esiin kaivettuamme vilkaisin kelloa. Liftaaminen alkoi tarkalleen klo: 13.56. Emme kerenneet edet vitsailemaan seuraavasta kyydistämme, kun auto jo pysähtyi kohdallamme. Ennen autoon hyppäämistä vilkaisin kelloa, 13.58. Kaksi minuuttia! Uusi ennätys!
Autossa olleet kaksi miestä, vanhempi viisissäkymmenissä ja nuorempi ehkä vähän päälle parinkymmenen, kertoivat olevansa matkalla kotiin Tokoroalle. Tokoroa sijaitsee 60 kilometriä Taupolta Hamiltonin suuntaan, joten ihan kotiin saakka emme pääsisi heidän kyydissään. Vanhempi mies kuitenkin lupasi, että saisimme Tokoroalta helposti kyydin Taupolle, se kun on seuraava "kylä" Tokoroan jälkeen ja valtatie ei haaraudu missään kohtaa sillä välillä. Kyytiin siis.

Japanilainen puutarha

Vanhempi mies kertoi heidän myyvän legon kiinalaisia kopioita ja sarjakuvia markkiinoilla. Viikonlopun he olivat viettäneet Cambridgessä töiden merkeissä. Nuorempi mies kertoi olevansa leipätöissä paperitehtaalla, joka sijaitsee Tokoroalla. (Oma isäni kertoi, että kyseisen paperitehtaan käynnistämisessä on ollut mukana suomalaisia, tarkemmin Voikkaalaisia paperimiehiä joskus 70-luvulla.)

Iso peitto Hamilton Gardensin "ykkösportin" luona

Tiraun I-Site (infopiste)

Matkan varrella meidän piti pysähtyä Tiraussa ottamassa pari valokuvaa, kuljettajamme "käskystä". Saimme valtavan määrän suosituksia, missä meidän pitäisi käydä ja mitä meidän pitäisi nähdä. Emme raaskineet kertoa, että olimme jo käyneet suurimmassa osassa näistä paikoista, joita hän meille suositteli. Tokoroalle päästyämme meidät vietiin erään kukkulan laelle, että näemme koko Tokoroan yhdellä silmäyksellä. Saimme myös paikallistietoa siitä, että Tokoroa on pienin paikkakunta koko maassa, jossa sijaitsee McDonald's. Keskustassa piti pysähtyä ottamaan parit valokuvat puuveistoksista. Puuveistokset olivat tehty yhdestä puusta, johon salama oli iskenyt. Näiden kuvien jälkeen kuljettajamme sanoi, että hän vie meidät hieman kauemmas keskustasta uutta kyytiä liftaamaan.

Puuveistos Tokoroalla

Kun vihdoinkin jäimme valtatien varteen keskenämme, aloimme olla jo aikamoisen uuvuksissa. Viikonloppu oli ollut pitkä ja tapahtumarikas. Niimpä aloimme olla jo hieman kärsimättömiä, kun auto toisensa jälkeen ajoi ohitsemme pysähtymättä. Ehdin Ellille sanomaan, että meidän pitäisi varmaan siirtyä hieman edemmäs. Elli katsahti tielle ja sanoi, että eihän me kaiketi rekan kyytiin mennä, jos sellainen sattuu pysähtymään. Sanoin, ettei rekat pysähty, koska... ja samalla näimme, että kohti tuleva rekka iski vilkun päälle! Muutama kirosana siinä pääsi, mutta päätimme ottaa selvää, millainen kuljettaja ratin takana istui. Kuljettaja vaikutti asialliselta, joten kiipesimme kyytiin. Niin meluisan rekan kyydissä en ole ollut ikinä! Mutta ei valittamista, pääsimme kuitenkin ihan kotikylän kulmille, tasan samaan kohtaan vastakkaiselle tienpuolelle, josta perjantaina saimme kyydin Hamiltonin suuntaan. Sain kyllä muutamaan otteeseen kuulla Elliltä, että "ei ne rekat pysähdy!" Elli ei ollut koskaan rekan kyydissä ollut, joten kokemus oli hänelle jännittävä ja siksi hän ei alkujaan rekan kyytiin olisi halunnut. Itse olin aivan varma, että jos rekka kerran pääsee kiihdyttämään (nämä tiet kun eivät rekkakuskeille ole mitään unelmapätkiä!), eivät kuskit ihan vähällä rupea turhaan jarruttelemaan.

Maailman paras Papu (ja Mamu)
lähetti lapselle kahvia! <3

Tänään väkersimme itsellemme "aamukalenterin", josta ruksaamme aamuja täällä. Idea lähti siitä, kun kerroin Ellille armeijassa käytettävästä aamukammasta. Meidän aamukalenterissa on kolmekymmentä päivää, se alkaa siis torstaiaamuna. Teippasimme kalenterin meidän kylppärin seinään, ettei kukaan muu sitä näe. Glowworm Mafia alkaa valmistautua loppurutistukseen. "May the Glowworm force be with you!" ja "Kia kaha, Jacket Girls!" Näillä iskulauseilla tämä sissikaksikko taistelee tiensä vapauteen. Kesä on aivan pian täällä!

"But there are fifteen of us!"
"We can share!"