Eksynyt hobitti

Seuraava David Copperfield

Viimeiset viikot ovat olleet yhtä sekamelskaa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Kotiin soitteleminen ja yhteydenpito tuntuu turhalta. Ei siitä tule kuin pahalle mielelle, kun ei osaa sanoa asioita oikealla tavalla ja tulee väärinymmärretyksi. Raskainta siinä on se, että kun täällä on paha olla, kaipaisi todella paljon tukea kotipuolesta. Itselleni on joskus hyvinkin vaikea ymmärtää, että kotipuolessakin ihmisillä on ihan oikeasti oma elämä, eikä kukaan elä siellä vain odottaen minua kotiin ja eläen vain tukeakseen minua. Tottakai minä sen tiedän ja itsehän tein valintani lähteä tänne. Ehkä se on myönnettävä, että jonkin sortin koti-ikävä alkaa painaa. Ei ikävä niinkään kotiin, eihän minulla Suomessa enää edes sellaista ole, vaan ikävä niitä itselle tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa olo tuntuu luontevalta ja helpolta eikä tarvitse joka hetki miettiä, mitä voi/uskaltaa sanoa.

Tämä kuukausi on ollut yhtä lentoa ja vilskettä, suoraansanottuna h*lvettiä. Stressi ja unenpuute tekee kiukkuiseksi ja v-mäiseksi. Lisäksi joskus tuntuu siltä, kun olisi vaan orjana täällä tai tunnen oloni hyödyttömäksi. Toisinaan en ole ihan varma, kuuluuko kyseinen työtehtävä oikeasti minun tehtäväkseni, onko se projektin edellyttämä tehtävä vai hyväntekeväisyyttä jotakin muuta kohtaan (ja kyllä, tiedän työskenteleväni hyväntekeväisyyskohteessa). Pomolla on yli sata rautaa tulessa samaan aikaan. Joskus tuntuu siltä, kun meidän pitäisi valvoa Chrisin hyvinvointia. Ja mitä kovemmaksi stressi kasvaa, sitä epämääräisemmäksi meidän työnkuva muuttuu. Puolet ajasta saadaan arvailla, mitä meiltä nyt halutaan ja mitä meidän milloinkin pitäisi tehdä/minne mennä, koska Chrisillä on liikaa mielessä eikä hän aina tarkalleen muista kertoa meille, millainen meidän päivän aikataulu tulee olemaan.
Edellisessä postauksessani mainitsema 80-hengen ryhmä, joka osoittautui lopunperin vain 61-hengen suuruiseksi, oli tähän mennessä haastavin porukka "kaitsea". Aamupala ja illallinen kahdessa kattauksessa, herätys aamuviideltä, nukkumaan hyvällä tuurilla kymmeneltä illalla. Pari tuntia taukoa välissä. Ihmisiä tuli ja meni, eikä kukaan oikein tiedä, missä mennään. Pakko myöntää, että alkoi tiimiläisten pinnaa vähän kiristellä. Toisinaan naurettiin ihan hysteerisinä, kun oltiin jo niin väsyneitä, ettei enää osattu olla edes vihaisia.

Ryhmiä on ollut täällä lähes taukoamatta. Meidän oli tarkoitus lähteä viime viikolla olleen Blue Light-ryhmän mukana rasteja vetämään ympäri Taupoa, mutta huonon kelin vuoksi suunnitelmat muuttuivat ja ryhmä lähtikin Rotorualle, jonne me ei sitten mahduttukaan mukaan. Sama kävi tämän viikon Blue Light-ryhmälle, kun koko ryhmän saapuminen peruuntui. Meidän oli tarkoitus lähteä tämänviikkoisen ryhmän kanssa mukaan tulivuorten hangille laskettelemaan. Kohta siellä ei ole enää luntakaan!

Me ollaan Ellin kanssa yritetty ruveta purkamaan stressitaakkaa tekemällä pitkiä, yli kahden tunnin kävelylenkkejä ja pariin kertaan käyty ulkona Mattin kanssa. Oma elämä työpaikan yhteydessä ei ole se kaikkein ideaalisin tilanne. Oikeaa vapaa-aikaa ei oikein tahdo olla, koska meitä on helppo pyytää "pikkasen jeesaamaan". Jos siis haluaa oikeasti vapaalle, pitää poistua Wairakein kylästä tai jopa koko Taupolta. Napierin reissusta tuntuu olevan ikuisuus ja odotettiin tämän viikonlopun Hamiltonin reissua kuin kuuta nousevaa. Chris on lähdössä viikonlopuksi sinne veljensä syntymäpäiville ja lupasi viedä meidät kaupunkiin viikonlopun viettoon. Mutta koska Kiivilandiassa et voi koskaan olla täysin varma mistään, peruuntui sekin reissu. Ollaan sitten töissä koko viikonloppu! Tänään oli sentään vapaapäivä ja me reippaat "hullut eurooppalaiset" polkastiin fillarilla keskustaan. Eikä sekään reitti ole muuttunut yhtään helpommaksi eikä mäet kutistuneet tässä viikkojen aikana.

Ketutuksesta kukkaruukkuun. Koska psykologia tuntuu kiinnostavan meitä molempia, minua ja Elliä, olemme pohdiskelleet kiivien elämää ja ajatuksenjuoksua paljonkin. Olemme tulleet siihen lopputulokseen, että kiiveihin on lähes mahdoton tutustua lähemmin. Niin perin ystävällinen kansa, joka on aina kiinnostunut asioistasi ja hyvinvoinnistasi ja joka tuntuu tuttavalliselta, ei lopunperin anna itsestään oikeastaan yhtään mitään, ei päästä lähelle. En tiedä, onko se ujoutta vai maan tapa. Jopa minun suomalaiseen luonteenlaatuuni tuntui vieraalta, että ihmisiin tutustuminen lähemmin on niin pirun vaikeaa. Erinomainen esimerkki on "ystävämme" Sam. Tämä kyseinen herra lupasi viedä meidät kalastamaan ja metsästämään. Odotamme edelleen vastausta viimeksi lähettämiimme viesteihin...

Koska tapauksesta on tullut Ellille lähes sietämätön pakkomielle, meidän tyttöjen on pitänyt kehitellä kaikenmaailman suunnitelmia kiivimysteerien selvittämiseksi. Ellin pienessä sinisessä muistikirjassa onkin aukeama omistettu Uuden-Seelannin mysteereille. Kiivimiehet saavat aivan oman lukunsa ja täysin ansaitusti! Mistäköhän johtuu valtavan suuret avioerotilastot täällä...

Etsi kuvasta tui (tai 20...)

Toisaalta olen kuullut myös toisen, miehisen näkökulman. Taupolla ei ole kuulemma naisia, ei ainakaan kiinnostavia sellaisia. Näin kertoi Matt, kun kysyttiin, miksei niin mukavalla ja hauskalla nuorella miehellä ole tyttöystävää. Mattin kanssa meistä onkin tullut erityisen hyviä ja läheisiä ystäviä. Mikäli nyt aiheuttaa ihmetystä se, miten yhtäkkiä jonkun kanssa onkin voinut tulla läheiseksi, muistutan että kyseessä ei ole kiivi vaan skotti. Ehkäpä se tuntuu meistä tytöistäkin turvallisemmalta tavata joku eurooppalainen, joka ymmärtää meidän tapojamme hieman erilailla kuin paikalliset. Ehkä mysteeri onkin juuri se, etteivät kiivit ymmärrä eurooppalaisia eivätkä eurooppalaiset kiivejä! Perjantaina nimittäin  kuulin, että kiivit ovat yksinkertaisia (tai ainakin haluavat olla ja haluavat kaiken olevan yksinkertaista). Jospa me eurooppalaiset ollaankin kiiveille liian monimutkaisia! Pitääkin muistaa mainita asiasta Ellille. Ja ehkäpä juuri tästä syystä myöskin Mattin suhdestatus on edelleen sinkku.

Jättiläispulu

Mattin kanssa ollaan vietetty jonkin verran aikaa yhdessä. Toissaviikolla käytiin hänen ja Em-koiran kanssa kävelemässä Acasian Baylla. Viehättävä paikka, jossa kasvoi aivan valtavan kokoisia puita. Yhteen olisin jopa kiivennyt, ellen kesken matkaa olisi tullut ajatelleeksi, etten todennäköisesti uskalla tulla sieltä alas. Illemmalla suunnistettiin kuumille altaille nautiskelemaan upeasta kuunpaisteesta ja tähtien loistosta. Kävi vielä niin hyvä tuuri, ettei muut ihmiset viihtyneet siellä, koska vesi oli (mukamas) niin kylmää. Isommassa altaassa vesi olikin viileää. Altaat sijaitsevat Waikato-joen varrella, jossa termaaliset kuumat purot laskevat jokeen. Taupojärven ja Waikato-joen vesi on tällä hetkellä normaalia korkeammalla, koska vuorilla ollut lumi sulaa ja valuu järveen. Näinollen kuumien purojen vesi ei riitä lämmittämään luonnonaltaita tarpeeksi. Valitsimmekin paikan hieman ylempää, jossa saatiin vesiputouksessa mukavan rentouttava, lämmin niskahieronta. Valittelin Mattille, etten ole enää siinä kunnossa, kun olin ennen jalkani murtumaa puolitoista vuotta sitten ja tarvitsisin jonkun potkimaan minut liikkeelle, tarvitsen jonkinlaisen maalin. Matt pyysi minua liittymään hänen ja parin hänen kaverinsa seuraan Rotoruan puolimaratonille. Hölmöyksissäni menin lupaamaan, että lähden... Illan kruunasi ehkä huonoin koskaan näkemäni "kauhuleffa" The Mist, joka perustuu kaiketi Stephen Kingin kirjaan. Välikkommenttina voin kertoa nukahtaneeni kesken leffan...

Suomalainen "fitness-harrastaja"
(see the duck face and too big
sunglasses...)

Sunnuntaina kävin Mattin kanssa keskenään tutustumassa lähemmin Taupo-järven rantabulevardiin. Niin pitkälle ei oltu Ellin kanssa edes ymmärretty mennä. Ihmettelin ääneen, kun jossakin kohtaa ranta yhtäkkiä alkoi höyryämään. Kysyin, onko ranta todellakin noin lämmin. Matt käski mennä kokeilemaan. Vesi oli ihanan lämmintä, olisin voinut mennä uimaan vaikka heti! Eipä siis tarvitse lähteä pohjoisempaan Coromandelin niemimaalle Hot Water Beachille kuumaa vettä etsimään. Kuuman veden ranta löytyy ihan nurkan takaa omasta kotikaupungista. Ei sillä, etteikö Coromandelin reissu olisi suunnitteilla. Monia muitakin reissuja on suunnitteilla, kunhan joskus näistä työkiireistä selviää. Ensi kuukausi näyttääkin jo paljon helpommalta tulevien ryhmien suhteen.
Reissujen suunnittelu on ollut itselleni varsin mieleistä puuhaa, jopa terapiaa. Karttoja on kasaantunut kymmenittäin meidän olohuoneeseen. Ellin kanssa ollaan pistetty hullut päämme yhteen ja naputettu post it-lappuja pitkin karttoja ja kirjotettu niihin, mitä missäkin paikassa pitää nähdä ja kokea. Lisäksi minun pitää yrittää keksiä reittiä ja aikataulua matkustuskuukaudelle, jolloin saan vieraakseni Maman ja Iskän kokonaiseksi kolmeksi viikoksi. Etelään on mentävä, ei siinä muu auta. Queenstown ja Milford Sounds vielä mietityttää, turistimestoina kun ne niin laajasti tunnetaan. Lisäksi viimeisen "lomaviikon" aion viettää pohjoisessa ennen Taurangalle siirtymistä. Taurangalla keräännytään jälleen vapaaehtoisten kanssa yhteen pariksi päiväksi puoliväli-leirille ennen uusien projektien alkua.

Tai vähän sensuellimpaa...

Chris laskee päiviä siihen, kun me lähdetään täältä. Kysyttiinkin vitsillä, että onko hänellä tosiaan noin palava kiire päästä meistä eroon. Vastaukseksi saatiin, että hän yrittää jäsentää omassa päässään ajatusta siitä, että pian me ei olla enää täällä vaikka hän haluaisi meidät pitää pidempäänkin. Toisaalta itseänikin harmittaa, koska olen viihtynyt täällä kaikenkaikkiaan erityisen hyvin muutamia huonoja päiviä lukuunottamatta. Mutta meillä on silti vielä kolme kuukautta aikaa olla täällä. Projektin vaihto tosin aiheuttaa jo pientä päänvaivaa, koska uuden projektin valinnat tulevat vastaan ensi kuussa. Missä sitä oikeasti haluaisi seuraavan puolivuotisen viettää? Pitäisi kaiketi pitää hieman enemmän yhteyksiä toisiin vapaaehtoisiin ja kysellä heiltä, millaisia hommia heidän projektipaikoissaan on. Eniten harmittaa se, ettei me luultavasti Ellin kanssa olla enää samassa projektissa. Ellistä on tullut minulle vähän kuin sisko tänä lyhyenä aikana, jonka olemme tunteneet. Sitä se yhdessä asuminen kaiketi teettää. Toisaalta se on molempien mielestä hyvä, ettei olla samassa paikassa koko aikaa. Kaikki muut jäisivät meidän jutuista niin totaalisen ulkopuolelle, niitä kun ei kukaan nytkään ymmärrä.

Riittävän unen ja mieluisan tekemisen vuoksi tämä päivä on ollut aivan toisenlainen kuin aiemmat päivät viimeisen kolmen viikon ajalta. Lisäksi sain aamulla kaksi erityisen ihanaa whats app-viestiä, joka sai taas hymyn huulille. Eihän sinne kotipuoleen yhteyksien pito olekaan niin turhaa. Vaikka ulkona sataa vettä kuin saavista kaatamalla, kuten on jo pari viikkoa tehnyt, on tuo tämänpäiväinen sade huuhtonut ne huonommat ajatukset pois mielestä. Nyt aion keskittää ajatukseni tulevaan puolimatatoniin ja siihen valmistautumiseen.

Tämä hobitti saattaa luulla olevansa välillä eksyksissä, kun lähtee odottamattomalle matkalle, mutta menee aina sinne ja takaisin.

"Geocaching makes people move..."