Sateen kastelema rotta

Kiivilandiassa ei koskaan törmää samanlaiseen päivään. Joka päivä tuo tullessaan jotakin uutta, oli se sitten uusi ryhmä talossa tai extreme-harrastus. Joskus joutuu miettimään, mikä täällä oikeasti on prioriteettilistan ykkönen, onko se lounaan teko Blue Light-ryhmälle vai nurmikon leikkaus. Ihmiset on vähintäänkin mielenkiintoisia. Kun seinällä on lista tehtävistä töistä, listan kärjessä (tai itseasiassa ainoana asiana) on "osta uusi ase". Hieman pistää pienen ihmisen hymyilemään.

Joku saattaa tietää kiintymykseni siltoihin, ja etenkin elämään sillan alla.

Mikä ei niinkään hymyilytä, on ihmisten tapa vertailla minua ja Elliä jatkuvasti toisiimme. Kuka haluaa jatkuvasti kuulla, että "Voi, se toinen teki niin hyvää työtä. Sun pitäisi olla vähintäänkin yhtä hyvä!" Ei kukaan. Tämä kyseinen aihealue aiheuttaa eripuraa minun ja Ellin välille. Asia, mistä olen enemmän kuin kiitollinen, on että me pystytään Ellin kanssa puhumaan asioista. Kateus on viimeinen asia, mitä elämässäni haluan. Miksei me saada olla oma itsemme, kun ei kuitenkaan muutakaan voida olla? Kun vihdoinkin alkaa tuntua siltä, että olen löytänyt oman sisäisen rauhan ja olen sinut itseni ja menneen elämäni kanssa.

Em

Edellinen vieraillut Blue Light-ryhmä oli sydämet sulattava. Mukana 12-14-vuotiaita esiteinejä, joista ihan selkeästi huomasi, ettei heidän elämä ole ihan täysin tasapainossa. Saimme huomata tämän, kun vihdoinkin päästiin työpaikkamme "ulkopuolelle" ryhmän kanssa. Saimme lähteä mukaan avustamaan ryhmää Rock 'n Ropes-kentälle. Omistaja Phil on minulle ja Ellille ennestään tuttu, juuri tämä kyseinen herra vei meidät kalastusreissullekin. Philin omintakeinen huumorintaju on alkuunsa hieman vaikeasti hahmotettava. Kun koko päivän kuuntelee Philin kertovan ryhmäläisille, että "muistakaa puhua hyvin hitaasti ja selkeästi, koska Salla on Suomesta, eikä puhu eikä ymmärrä englantia kunnolla" ja muita yhtä nokkelia latteuksia, alkaa olla jo niin paatunut siihen kaikkeen, ettei enää edes erota vitsiä vakavasta puheesta. Kaiken huippu oli, kun Phil tokaisi ryhmälle, että olen Martinin vaimo (jossain vaiheessa se taisi muuttua tavalliseksi tyttöystäväksi) ja olen nyt niin murheen murtama, kun Matt lähti lomareissulle tapaamaan muita tyttöystäviään. Pari ryhmän tyttöä tuli oikeasti minulta kysymään, kuka Martin on ja olenko oikeasti surullinen. Tyttöraukat näyttivät hieman pettyneiltä, kun kerroin Philin vain vitsailevan ja että Matt on minulle hyvä ystävä, ei sen kummempaa. Yritin asiasta hieman kuittailla Philille, mutta vastaukseksi sain vain lisää latteuksia ja kaiken lisäksi hän sanoi minun näyttävän sateessa kastuneelle rotalle. (Keli oli aivan kamala! Sadetta on riittänyt yli viikon...) En todellakaan ymmärrä miksi, mutta pidän Philistä aivan mielettömän paljon!

Rodot alkaa olla jo pian kukkineet.

Sillä aikaa, kun Phil koulutti ryhmän aikuisia varmistusköysien käytössä ja minun tehtäväkseni jäi kaitsea 17-henkistä nuorisoryhmää, koska Matt oli meidät jo kouluttanut aiemmin käydessäni kiipeilemässä kyseisillä naruilla Ellin kanssa. Teinien kanssa keskustelu ja oleminen oli täysin sitä, mitä olin odottanutkin. Voi että, tuli omat nuoruusvuodet mieleen! Osa ryhmän pojista ei tietenkään kuunnellut sanaakaan, mitä sanoin tai kysyin vaan riekkui ympäri kenttää, kun yritin pitää ryhmän koossa, osa tytöistä takertui minuun kuin henkensä kaupalla (voitko olla meidän kanssa koko ajan, saadaanko me tulla sun ryhmään...) ja osa pyöritteli peukaloitaan, kun ei muutakaan keksinyt. Kunnes eräs tyttö keksi kysyä minulta, tiedänkö yhtään omankielistäni laulua (jos meillä edes on omaa kieltä...) Kerroin meillä olevan oma suomenkieli ja että tiedän paljonkin lauluja. Teiniremmi pisti minut siis laulamaan ja kuin ihmeen kaupalla sain koko ryhmän, jopa ne kauempana "ei muuten kiinnosta yhtään"-asenteella olevat pojatkin kerääntymään yhteen ryhmään. Koska juuri sillä hetkellä ainoa kappale, joka mieleeni tuli, oli Eppu Normaalin Tahroja paperilla, kiitin onneani, etteivät nämä kyseiset ihmiset tunnista ainuttakaan suomalaista sanaa. Sain raikuvat aplodit ja vastalahjaksi ryhmä lauloi minulle pari maorilaulua. Ja kun vauhtiin päästiin, pyysivät tytöt minua laulamaan meidän kansallislaulun. Isänmaallinen kiitos, ettei yksikään suomalainen ollut kuulemassa sitä! Itku meinasi tulla, kun ryhmä latasi Uuden-Seelannin kansallislaulun oikein komeassa kuorossa. Nuo maorilaulut ovat niin uskomattomia! Todella vaikuttavaa. Ja on niin hienoa nähdä, että nämä erilaiset teinit puhaltavat niin hienosti yhteen hiileen, kun kyse on laulamisesta. Olen sanaton.

Päivä näiden teinien kanssa oli todella mukava. Oli hienoa seurata, miten ryhmän jäsenet tsemppasivat toisiaan ja voittivat pelkonsa korkeilla naruilla kiipeillessään tai jättiläisen keinussa. Ryhmä oli tosiaan pieni, 17 teiniä ja 3 ohjaajaa. Pienet ryhmät ovat niin paljon mukavampia, koska meilläkin on kaikkien meidän omien (keittiö)töiden lisäksi aikaa viettää näiden ryhmien kanssa ja tutustua heihin vähän lähemmin. Tähän ryhmään ehti viikon aikana saada jonkinlaisen kontaktin, kun taas edellinen Blue Light-ryhmä, jossa oli 61 henkeä, oli vain massaa, jossa yksikään yksilö ei oikeasti päässyt loistamaan ja me oltiin keittiön puolella niin kiireisiä tuplakattauksen vuoksi, ettei ehditty sanoa oikein muuta, kuin huomenta ja ole hyvä.

Camille-puun kukkia

Tämänkaltaiset kokemukset olivat se syy, miksi halusin lähteä Blue Lihgt-vapaaehtoiseksi, näiden teinien takia valitsin tämän projektin. Mutta nyt sekin ryhmä on poissa. Ennen lähtöään ryhmä lauloi minulle ja Ellille erään maorilaulun ja kiitokseksi esitettiin haka. Chris on jo aiemmin kertonut, että maorikulttuuriin kuuluu tunteikkaat kiitokset. Kyllä se vaan koskettaa kylmempääkin sielua.

Ensi viikko näyttää valitettavan kiireiseltä. Uusi neljätoistahenkinen Blue Lightin pikkuryhmä tulee keskiviikkona ja viipyy lauantaihin saakka. Toivottavasti meillä olisi edes pieni mahdollisuus ehtiä käymään jossakin tämän tulevan ryhmän kanssa. Todennäköisyydet ovat pienet, sillä torstai-iltana saapuu toinen Blue Light-ryhmä Taupolla järjestettävään golf-turnaukseen. Golf-porukka viipyy vain yhden yön, mutta perjantaista sunnuntaihin on odotettavissa uusi 50-henkinen ryhmä. Luvassa siis valtavasti univelkaa, kiukkua ja hysteeristä naurua.

Kaiken kiireen ja hässäkän keskellä olen ehtinyt antaa aikaa myös itselleni. Pari viikkoa kestäneestä sateesta huolimatta olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja lähtenyt ulos. Pyöräillyt, kävellyt ja juossut, pyöritellyt hieman traktorinrengastakin. Jos vaikka marraskuussa olisi ihan oikeasti juoksukunnossa! Kiivit eivät ymmärrä ollenkaan sitä, että joku lenkkeilee sateessa. (Tai oikeastaan ylipäätään sitä, että joku saattaa kävellä tai pyöräillä paikasta A paikkaan B.) Enhän minäkään  Huka Falls walkia lähtenyt vesisateessa juoksemaan, kaatosade nyt vain sattui alkamaan melkein heti, kun Chris pudotti minut kyydistä matkalla kaupunkiin.

Treenikaveri ja uudet lenkkarit.

Kerran pari viikkoa sitten oltiin Ellin kanssa kävelemässä kaupungista kotiinpäin, kun Phil ajoi ohitsemme. Vettä tihutti, muttei se oikeasti edes kastellut mitään. Hetkeä myöhemmin Matt soitti minulle ja kertoi Philin soittaneen hänelle ja kertoneen nähneensä meidät kävelemässä. Matt kertoi, että Phil olisi tullut noukkimaan meidät kyytiin ja vienyt kotiin, mutta oli niin huonossa paikassa, ettei voinut pysähtyä. Hän siis soitti Mattille ja kysyi, voisiko Matt viedä meidät kotiin. Meinattiin saada riita aikaseksi puhelimessa, kun kerroin, että me ihan vapaaehtoisesti kävellään kotiin. Matt sanoi että me kastutaan ja totesin sen olevan vain vettä ja että kyllähän skotin on pitänyt vesisateeseen tottua, samoin ollaan me suomalaiset.

133 porrasta. Juosten. Kertaa 5.

Philin mielestä on liian vaarallista liikkua yksin Taupon alueella. Tästäkin sain eräänä päivänä luennon, kun sain Phililtä kyydin kotoa kaupunkiin. Eihän me yleensä edes liikuta yksin, ollaan melkein joka paikassa Ellin kanssa kahdestaan. Tämän kerran lähdin yksin, koska Elli oli ehtinyt käydä jo aamupäivällä omilla asioillaan ja minun piti käydä pankissa. Matkan aikana sain luennon siitä, kuinka joka vuosi Taupolla tapetaan vähintään yksi nuori nainen ja raiskataan useampia. Totesin kellon olevan kolme päivällä ja että samankaltaisia tapauksia sattuu ihan missä tahansa, mutta lupasin kuitenkin olla erityisen varovainen ja ilmoittavani, kun olen kotona. Ystävällisyyttä vai holhousta? Ehkä hieman molempia.

Jonkinlaista reissua sitä alkaa kyllä jo todella kaivata. Autorahat minulla on jo hallussa, autokin on pihassa (ollut koko ajan) odottamassa reilu kuukausi sitten sovittuja autokauppoja. Chrisin poika siis myy autonsa minulle, mutta isäänsä tulleena ei saa aikaiseksi allekirjoittaa papereita ja tuoda niitä minulle ajallaan. Tänään Chris kertoi poikansa olevan tulossa ensi viikolla, kun hänen piti tulla jo toissapäivänä. Heti kun saadaan auto alle ja koulujen lomat ohi, lähdetään heittämään pieni road trip Gisbournen kautta pohjoissaaren koilliskolkkaan. Ne neljä tulevaa vapaapäivää on todellakin ansaittu!

"You have a German haircut!"

WHAT!?