Ruutulippu liehuu

Syksyinen vaahtera

Viimeisiä viedään. Vajaan viiden viikon päästä on aika pakata laukut ja heivata ne hihnalle. Kotiinpaluu alkaa vääjäämättä lähenemään. Ei sitä oikein tajua. Elämä on ollut niin tavallista, arkista puurtamista. Työt sujuu rutiinilla, kotona tulee puuhasteltua sitä, mitä kotimaassakin. Pulla, siis perinteinen korvapuusti on ollut duunikavereiden suurinta herkkua! Sally söi heti uunilämpimänä neljä ja Tim töistä tullessaan ainakin 11. Tom oli tehnyt myös tilauksen, joten seuraavana päivänä piti pudottaa iso pussillinen hänelle.

Aloitin neulomisen, Fern ei ole kaikkein
paras assistentti... (lankavaras)

Harrastustoiminnan osalta on tullut pieniä muutoksia, boot camp loppui viime viikolla ja aloitimme korvaavana aktiviteettina seinäkiipeilyn. Jäsenyys kolmeksi kuukaudeksi maksoi hurjat 50 dollaria, kun yksittäinen kerta kustantaa parikymppiä. Oli siis ehdottomasti ”vaivan” arvoista hankkia jäsenyys ja käydä kipuamassa niin usein kuin huvittaa. Hauskaa ja palkitsevaa! Alastulo köyden varassa on joka kerta yhtä pelottavaa, mutta kun ylöspäinkin on päässyt kiipeämään, pitää sieltä tulla jotenkuten alaskin.

Pullataikina kohos aika hyvin

Sacheria 28-veelle

Mitä sitten on reilun kahden kuukauden aikana tapahtunut? Pohjoisen reissun jälkeen ei ole paljoa tullut reissattua. Elli vieraili luonani huhtikuun lopulla. Juhlimme kaikessa hiljaisuudessa 28-vuotissynttäreitäni. Elli oli leiponut minulle sacherkakun, koristeena yksi pinkki kynttilä. Elli jäi bussista Taupolla, jonne ajelin aamupäivästä kirppareita kiertämään ja Jään ja Tulen Laulun kakkososaa etsimään. Uskomatonta, mutta totta, löysin kirjan suosikkikirppikseltäni, SPCA:n op-shopista. Ellin saavuttua hieman myöhässä kävimme tuhlaamassa alennuskuponkimme Taupo Cliff hangerissä, isossa keinussa, joka kiikkuu Waikato-joen yllä. Se oli niin hauskaa, että lupasin lähteä uudelleen, sillä Carla haluaa myös käydä kokeilemassa. Cliff hangerin jälkeen parkkeerasimme kahville ja kahvin jälkeen päätimme käydä kävelemässä järven rannassa. Unohdin autoni aikarajoitteiselle parkkipaikalle ja palattuamme tuulilasissa odotteli 15 dollarin parkkisakko. Nauratti, että 15 dollaria on lähes ilmainen Suomen parkkisakkoihin verrattuna.

Elli viipyi viikonlopun yli. Kävimme katsastamassa, nähtäisiinkö meidän Whioja paikassa, jossa olimme ne vapauttaneet kuukautta aiemmin. Näimme yhden pikkuyksilön pulikoimassa ohitsemme. Illalla käytiin paikallisessa tavernassa siiderillä ja biljardia pelaamassa.

Tongariro-joki

Finding whio

Tongariro Crossing

Huhtikuun lopulla minä, Carla ja Franziska otimme yhteisen vapaapäivän ja lähdimme valloittamaan Tongariroa, siis niihin kuuluisiin Taru sormusten herrasta-maisemiin. Olin todella skeptinen ”Tongariro Crossing:n” suhteen, sillä se on koko maan suosituin päivävaellus. Jopa uutisissa oli siitä juttua, miten DOC haluaisi alkaa rajoittaa kävijämääriä, sillä parkkipaikat eivät ole riittävät, vessojen kapasiteetti ei enää riitä ja luonto on alkanut kärsiä todella pahasti alueella. Ajattelin vaelluksen olevan siis yliarvostettu. Jälkikäteen saatoin hieman muuttaa mieltäni, olihan se ihan näkemisen arvoinen. Onneksemme liikenteessä ei ollut niin montaa ihmistä, kun olin alkuun pelännyt. Saimme siis lönkötellä pääosin kaikessa rauhassa.

Mount Ngauruhoe

Olin saanut kämppäkaveriltani Sallylta ohjeistuksen lähteä liikkeelle hieman myöhemmin aamulla, jotta suurin osa shuttle busseista olisi ehtinyt jo kuskaamaan turistit reitin alkupäähän. Toinen ratkaiseva ja hyväksi ideaksi osoittautunut juttu oli, kun päätimme ajaa kahdella autolla ja pudottaa toisen ns. ”alkupäähän”, johon shuttle bussit pudottaa porukan ja ajoimme Glowmobiilini ”loppupään” parkkipaikalle, eli toisin sanoen teimme vaelluksen vastakarvaan, jotta muu vaeltajaporukka tulee meitä vastaan. Matkaan lähdimme jalkaisin siinä puoli kymmenen maissa. Keli oli mitä täydellisin, hieman viileä, mutta lähes pilvetön. Teimme pienen lenkin vilkaistaksemme DOC-tupaa, jossa kämppikseni oli viettänyt viimeisen työviikkonsa tuvanhoitajana ennen ”hut-seasonin” loppua. Näytti viihtyisältä. Franziska haaveili itsekin tuvanhoitajan urasta Sveitsin Alpeilla.

Vaellus itsessään on jotakuinkin parinkymmenen kilometrin mittainen, mutta päätimme tehdä viiden kilometrin sivulenkin Tongariron korkeimmalle huipulle. Vaikkei 25 kilometriä kuulosta kovinkaan pitkältä matkalta kävellä, vuoristossa aikaa meni yllättävän paljon. Pysähtelimme usein kuvia ottamaan ja harhailemaan muuten vaan upeissa maisemissa. Mount Ngauruhoe näytti parhaita puoliaan auringossa paistatellen. Siinä seisoskeli yksi syy, miksi tänne on joskus palattava takaisin. Jonain päivänä vielä valloittaisin tuonkin tulivuoren.

Lenkkikaveri

Reilu yhdeksän tuntia myöhemmin pimeänkin jo laskeuduttua saavuimme vihdoinkin Carlan autolle. Valehtelematta alkoi jaloissa jo hieman painaa. Uudet vaelluskengät tuli ainakin ajettua oikein kunnolla sisään. Nilkkoja oli hieman hiertäneet ja päkiät olivat vähän hellänä, muuten selvisin suuremmilta taisteluvammoilta. Seuraava missio oli lähteä noutamaan minun autoni toiselta parkkipaikalta, jonne olimme sen aamulla jättäneet odottelemaan. Ilta oli tähtikirkas ja linnunrata loisti kirkkaana vyönä. Kuu paistoi pienenä sirppinä lähes näkymättömissä. Jos ei olisi ollut niin kylmä, olisin mielelläni jäänyt katselemaan tähtitaivasta pidemmäksikin aikaa. Olin luvannut Ellille, että yrittäisin ottaa kuvan tähtitaivaasta, mutta eihän puhelimen kameralla sellaisia kuvia saa.

Upea kuutamo

Vappu otti itselleni melkoisen koville. Silloin iski pahin koti-ikävä. Muutenkin iski fiilis, että olisi jo valmis lähtemään, täällä kaikki on jo nähty. Vappu on aina ollut yksi suosikkiarkipyhistäni ja meillä on perheen kesken ollut jo vuosia perinteinen vappubrunssi vapunpäivänä. Niin se oli tänäkin vuonna ja olin hieman katkera, kun en itse päässyt osallistumaan muuten, kuin videopuhelun välityksellä. Kiukutti.

Näitä vuorottelevia surun, ikävän ja kiukun fiiliksiä kesti pari päivää, kämppäkaveri Timinkin kanssa saatiin aikaiseksi messevä riita, mikä saatiin tosin selvitettyä melkein saman tien (kunhan kotiuduin raivonpuuskalenkiltä). Sen siitä saa, kun laittaa kaksi oinasta saman katon alle. Jos molemmille sattuu huono päivä samaan aikaan, on parempi pysyä kaukana toisistamme. Onneksi kumpikaan ei ole kovin pitkävihainen. Ellin kanssa purettiin näitä tuntemuksia ja totesimme kummallakin olevan aivan samanlaisia ajatuksia kotiinpaluusta ja täällä olosta.

Huka Falls

Päätin tehdä asialle jotakin, jotta kotiinpaluu tuntuisi helpommalta ja palattuani minulla olisi tiedossa jotakin pysyvää. Tietenkin työpaikka minulla edelleen on, virkavapaalla kun olen. Mutta fiilikset samaan työpaikkaan paluusta alkaa olla hieman ristiriitaiset, ajatus tuntuu kovin vieraalta. Sitäkö haluan ihan oikeasti tehdä? No, ainakin on paikka, mihin palata, tuttu ja turvallinen. Ja onpahan aikaa miettiä kaikessa rauhassa, mitä seuraavaksi. Aloin tosissani harkita opiskelua, liikunnanohjaajan perustutkintoa Vierumäellä, jota olin harkinnut jo pari vuotta takaperin, mutten elämäntilanteeni vuoksi voinut lähteä opiskelemaan. Lisäksi pitäisi löytää kämppä, mielellään mahdollisimman pian. Ei kaksikymmentäkahdeksanvuotias voi enää porukoiden nurkkiin pidemmäksi aikaa muuttaa, hulluksihan siinä tulee koko perhe. Siis ei muuta, kun oikotielle.

Aratiatia

Pari kivaa kämppää löysinkin ja lähetin linkit äidilleni vilkaistavaksi samalla kysyen, voisiko hän käydä niitä paikan päällä katsomassa, mikäli niistä jompaankumpaan päätyisin. Siitä se ajatus sitten lähti: Mitä jos ostaisikin oman asunnon vuokraamisen sijaan! Kämpät on halpoja ja lainan korot olemattomia tällä hetkellä. Lainanlyhennyksiä maksaa lähes kaksinkertaisesti nykyisiin vuokriin verraten. Siis miksi ei!? Koska minulla on maailman paras äiti, oli se jo löytänyt yhden potentiaalisen vaihtoehdon. Lähetinkin äitini kämppää katsastamaan ja vajaata viikkoa myöhemmin täyttelin lainahakemusta pankkiin. Valtakirja asunnon ostoa varten piti allekirjoittaa manuaalisesti ja lähettää Suomeen, muuten sain hoidettua kaiken näppärästi netissä lainapapereiden allekirjoittamista myöten. Nyt olen siis pikkuisen (saunallisen) kerrostalokaksion asuntovelallinen mutta ylpeä omistaja. Vakuutukset ja sähkösopimuskin on kondiksessa. Remonttia odotellessa! Hieman on joku innoissaan. Nyt ei kotiinpaluu tunnu enää yhtään ahdistavalta, olen enemmänkin odottavalla kannalla.

Arvaatte varmaan, kumpi on mun
ja kumpi Ellin

Toukokuun viimeisenä sunnuntaina suuntasin Glowmobiilini nokan kohti Aucklandia. Ajelin kaikessa rauhassa iltamyöhällä paluuruuhkaa välttääkseni. Teimme Ellin kanssa jo helmikuussa sopimuksen, että näkisimme ainakin kerran kuussa. Nyt oli siis minun vuoroni vierailla hänen luonaan. Oli ihanaa päästä pitkästä aikaa pois Turangista. Vaikka se koti onkin, joskus tekee vain niin hyvää käydä tuulettumassa. Käveltiin varmaan viitisenkymmentä kilsaa pariin päivään ympäri Hendersonin lähialueita. Tiistai-iltana käytiin keilaamassa. Päätimme myös laittaa toteutukseen, mitä olimme suunnitelleet jo ensimmäisellä viikollamme Blue light lodgessa. Koska extremeä ei elämässä koskaan ole liikaa, varasin meille laskuvarjohypyn Skydive Taupo:n pinkistä lentokoneesta. (Toim. huom. väri ei vaikuttanut firman valintaan!) Huomenna perjantaina (16.6.) likat siis lentää! Toivottavasti keli olisi samanlainen kuin tänä aamuna, viileä ja täysin pilvetön taivas.

Tutustuimme pariin kiivileffaan, joita suosittelen vilkaistavaksi. Ensimmäinen oli uusintaversio klassikkoleffasta Goodbye Pork Pie (alkuperäinen vuodelta -81). Ellillä oli DVD:nä alkuperäinen leffa, mutta DVD oli valitettavasti rikki. Jouduimme siis tyytymään uusintaversioon. Kyseessä on perinteinen road trip-komedia, joista en normaalisti niin hirveästi välitä, mutta tämä yksilö oli katsomisen arvoinen. Toinen, komedia myöskin, kantoi nimeä What we do in shadows. Rakastuin tähän ”dokumenttiin”, jossa päähenkilöinä on neljä kämppistä ja he ovat osa Wellingtonin vampyyriyhdyskuntaa. Nauroimme vatsalihaksemme kipeäksi, sillä elokuvassa esiintyy niin monia kiivi-stereotypioita, jotka voimme molemmat kokemuksiemme perusteella allekirjoittaa. Tähän elokuvaan liittyi myös paljon inside-läppää. Tiesittekö, että vampyyrit ja ihmissudet voivat olla parhaita kavereita keskenään!? Ja kyse ei todellakaan ole mistään Twilight-saagasta. Suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän ainutlaatuiseen dokkariin!

Lake Taupo

Cambridge

Kolme päivää ”Hendossa” vietettyäni ajelin kaikessa rauhassa kotiin aamuauringon noustessa. Koska minulla oli koko päivä aikaa ja Elli oli tehnyt minulle eväät, päätin pysähtyä Cambridgessä. Enpä ole siellä aiemmin käynyt, joten piti käydä vilkaisemassa, miltä siellä näyttää. Ihan viihtyisän oloinen pikkukylä. Bongasin jopa museon, johon oli ilmainen pääsy. Mikäs siinä sitten, aikaa kun oli. Museorakennus oli hieno vanha oikeustalo. Paljoa siellä ei nähtävää ollut, mutta sainpahan jotakin ajanvietettä, kun ei ollut nälkäkään vielä iskenyt.

Nostalgiaa

Joutessani ajelin takaisin Turangiin Taupo-järven länsipuolta upeita maisemia ihaillen. Ilma oli mitä ihanin, lämmin ja aurinkoinen. Olin ajanut länsipuolta ylöspäinkin, mutta silloin oli jo hämärää ja sumuista. Pysähdyin yhdellä taukopaikalla hieman ennen Turangia syömään eväitä ja ottamaan kuvia, kun kaksi moottoripyöräilijää parkkeerasi samalle taukopaikalle. Hekin halusivat ikuistaa alla avautuvan maiseman valokuviksi. Toinen halusi ottaa selfien niin, että ”muukalainen”, minä siis, joka istuskelin pöydän ääressä feijoaa lusikoimassa, näkyy taustalla. (Feijoa on guavan sukulaiskasvi ja joskus sitä kutsutaan myös ananasguavaksi. Hedelmä on vihreä ja voi kasvaa limetin kokoiseksi. Rakastuin tähän hedelmään jo ensilusikallisella! Jeremy erehtyi tuomaan töihin pussillisen omalta takapihalta keräämiään hedelmiä, eipä ne kauaa ehtineet taukohuoneen pöydällä vanheta… Toivottavasti niitä saa myös Suomesta.)

Vanha oikeustalo

Siinä sitten joutessaan jutusteltiin näiden motoristien kanssa ja kaverit rupesivat kyselemään, mistä olen kotoisin. Sama vanha virsi siis jälleen ilmoille, kuka olen, mitä teen yms. Olin kuulemma ensimmäinen suomalainen, jonka kumpikaan oli koskaan tavannut. Ja mitä luultavimmin myös viimeinen. Ei jälleen kerran yllättänyt. Naureskeltiin myös, että olen nähnyt tätä maata enemmän kuin he yhteensä. Ei yllätys ollut tämäkään. Aikamme turistuamme päästin heidät jatkamaan matkaa edelläni, sillä olimme matkalla samaan suuntaan ja itse halusin ajella kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa takaisin kotiin.

Tawhai Falls/Gollums Pool

Viime maanantaina tein ”turistikierroksen”, kun kämppikseni Sally pyysi minua hakemaan hänet töistä Whakapapa villagen vierailijakeskukselta. Lupauduin ajamaan hänen autonsa sinne ja noukkia hänet kyytiin. Sally ohjeisti minua samalla vilkaisemaan Tawhai Falls:a, pikkuruista vesiputousta, joka tunnetaan myös nimellä Gollums pool. Vesiputous on syntynyt aikojen saatossa paikkaan, josta laava on valunut alaspäin tulivuoren purkauduttua. Whakapapan vierailijakeskus on myös näkemisen arvoinen. Siellä on paljon infoa Uuden-Seelannin synnystä ja ennen kaikkia tulivuorista sekä erittäin asiantunteva henkilökunta, joka tuntee alueen paremmin kuin omat taskunsa.

Töistä päästyään Sally vei minut vilkaisemaan laskettelurinteitä. Rinteet aukesivat edellisenä viikonloppuna. Rupesi heti jalkapohjissa polttamaan! En poistu maasta ennen kuin olen käynyt ainakin kerran laskettelemassa. Sally oli minulle myös kertonut, että Skotel Alpine Resorts-hotellin (joka on muuten Uuden-Seelannin korkeimmalla sijaitseva hotelli! Knoppitieto ála Sally) alakerrassa on sauna. Olin ottanut saunakamppeeni mukaan varmuuden vuoksi, jos innostuttaisiin saunomaan. Ajattelin olla rohkea ja lähteä kokeilemaan, miltä Uuden-Seelannin sauna maistuu, skeptisenä kun olen aina ajatellut, ettei ulkomailla uskalla saunaan vilkaistakaan. Olin todella positiivisesti yllättynyt! Vaikka lämpötila ei ollutkaan niin kuuma, kuin olisi ollut ihanteellisinta, sai siellä kuitenkin hien pintaan. Kiuas oli myös saunan kokoon nähden liian pieni, mutta ihan hyvät löylyt siellä sai. Ai että, miten olenkaan kaivannut kunnon löylyjä! Vain saunakalja puuttui. Kotiin palattuamme Tim oli kokannut meille peurapaistia ja paistettuja vihanneksia. Sinä iltana nukkumaan kävi elämäänsä erittäin tyytyväinen likka.

Krysian kanssa valmiina....

Elli saapuu Turangiin tänään iltapäivällä. Suurempaa ohjelmanumeroa en ole järjestänyt. Luulen, että laskuvarjohyppy riittää viikonlopun kohokohdaksi vallan hyvin. Olen todella täpinöissäni, niin hypystä kuin Ellin näkemisestäkin! Tämä on viimeinen kerta, kun Elli vierailee luonani. Näemme seuraavan kerran Mount Maunganuilla loppuleirin merkeissä (jota kumpikaan ei suuremmalla innolla odota). Ellin projektipaikan Mount Tabor Trustin henkilökunta kyseli minulta, mitä aion tehdä loppuleirin jälkeen ja toivotti minut tervetulleeksi heidän ”ylläpitoon” pariksi päiväksi ennen kotiinpaluutani. Elli lentää kotiin päivää myöhemmin kuin minä. Otin tarjouksen vastaan enemmän kuin mielelläni, eipä tarvitsisi Aucklandissa majoittua backpackersiin. Ja saamme viettää viimeiset päivät parhaan ystäväni seurassa kokemuksiamme tiivistäen ja tulevia seikkailuja suunnitellen.

...Koskenlaskuun! Oli sikakivaa!

***

Pidin lupaukseni Carlalle. Joka kerta yhta kivaa!

Aika täällä hobittimaassa alkaa olla kortilla. Ruutulippu liehuu viimeisen kierroksen merkiksi. Mitä siis voin ajastani täällä kertoa yhteenvetona? Matkaan on mahtunut niin paljon tunnemyllerrystä, upeita paikkoja, uskomattoman ihania ja ei niin ihania ihmisiä ja ennen kaikkea henkistä kasvua. Yksi merkittävimmistä muutoksista itsessäni on, etten pingota pikkuasioista niin paljon. Olen kasvanut yliajattelemisen yli, joskaan en ole jossittelua ihan täysin lopettanut. Mutta asenteeni on selkeästi muuttunut ”miksi”-asenteesta ”miksi ei”-asenteeksi, eikä kaikesta tarvitse ottaa niin suurta stressiä. Sellainen ajatusmaailmani oli viimeksi parikymppisenä. Vaikkakin näen itseni edelleen vastuuntuntoisena aikuisena, olen löytänyt sisäisen lapseni uudelleen. Elämä ottaa, elämä antaa, miksei siis ottaa siitä irti kaikkea, mitä sillä on tarjota.

En kadu mitään, en ole jättänyt selvittämättömiä asioita taakseni, pääni sisällä vallitsee rauha. Sisäiset ristiriidat ovat historiaa. Aika on haudannut pahimmat muistot ja päällimmäisenä mielessä on kiitollisuus kaikesta, mitä olen saanut täällä oloni aikana nähdä ja kokea. Yhden aikakauden loppu on aina uuden alku.

Kiitos kaikille, jotka ovat kulkeneet mukana, ystäville lähellä ja kaukaa, jotka ovat tukeneet ja jaksaneet olla kiinnostuneita matkastani ja kuulumisistani. Lopetan blogini tähän ja elän loppuaikani pelkästään täällä oleville ihmisille.

Maailman toiselta puolelta viimeistä kertaa:

-Shallynn*

”Imagine how boring your life will be without me! I know you will miss me.”

”You will never hear that from my mouth.”

”I know, ’cause you’re too proud to admit it.”

”Well, yes…”